maanantai 8. marraskuuta 2010

Ainutkertaista elämää

On paljon hyvää. 

Olen katsellut valokuvia.
Noin kolmen vuoden ajalta kuvat ovat olleet pelkästään koneella,
mutta nyt olen tartunut asiaan ja etsinyt niistä paperille laitettavaa.
Valokuvat näyttävät, miten paljon olen unohtanut,
miten lapseni ovat muuttuneet silmieni edessä
ja senkin, että kolmevuotiaan kasvoilta on jo tunnistettavissa
samat, nyt niin tutut, katseet ja ilmeet.
Olen kiitollinen kuivista, jotka tekevät minut yhä uudelleen ja uudelleen kiitolliseksi näistä ihanista lapsista, jotka olen saanut elämääni.

Pikkuiseni, pienimmäiseni (jota en saa ääneen pieneksi sanoa :-)) täytti eilen kolme vuotta!
Minusta se on aivan mahtavaa! Rakastan leikki-ikää ja leikki-ikäisiä! Ja aivan erityisesti rakastan tätä omaa pientä ihanaa nauravaista, huumorintajuista, hyväntahtoista ja omapäistä kullannuppuani!
Oi tätä elämää, että hänetkin minulle annettiin!

Hänelle on ollut kovin tärkeää olla kaksivuotias, näyttää kahta sormea ja sanoa, että minä olen näin iso. Niinpä kuopus ei ole vielä oikein hyväksynyt iänmuutosta, vaan sanoo nyt olevansa kaksi-kolmevuotias ja että hän "ihan kohta" sitten on kolmevuotias. Hän ei taida oikein välittää näin äkillisistä muutoksista :-).

Hyviin asioihin luen myös kirjan, jonka lukemisen olen aloittanut lasten kanssa. Kirjan nimi on Desperon taru ja kirjoittaja Kate DiCamillo. Emme ole vielä alkua pidemmällä, mutta olen innoissani. Kaikki (ehkä pienintä lukuunottamatta) ovat kiinnostuneita alun juonen virittelyistä, luvut ovat lyhyitä - vaikka kirja on pitkä - ja teksti asettuu mukavasti ääneen luettavaksi. Tiedossa houkuttavia iltasatuhetkiä.

Pientä pakkasta, syyshymyä, syysaurinkoa.

Ei kommentteja: