maanantai 15. marraskuuta 2010

Minä rakastan kotia!

Minä rakastan äitiä, minä rakastan isiä, minä rakastan isosiskoa, minä rakastan isoveljeä ja minä rakastan kotia!

Näin kuuluu kolmevuotiaan tärkeiden asioiden luettelo. Joskus Panda pääsee vielä listan jatkoksi, mutta ytimen muodostamme me perheenjäsenet ja sitten tuo samanveroinen, mutta epämääräisempi koti.

Minä olen niitä ihmisiä, jotka eivät usko, että koti löytyy asunnonvaihtoilmoituksesta. Kuvittelen siis, että koti tarkoittaa jotakin muuta(kin) kuin taloa tai asuntoa... Me asustamme vanhassa rivitalonpätkässä, jossa ei ole mitään erityistä ja joka ei tosiaankaan ole mikään unelmapiilopirtti tai muuten kaunis ja ihana kotini on linnani -tyyppinen asuinsija. Ehkä juuri siksi minusta on liikuttavaa se, miten kolmivuotias rakastaa kotia.

Mitä kaikkea se hänelle merkitsee?
Mitä hän siinä rakastaa?
Tuskin seiniä tai tavaroita aivan pelkästään?
Perhe on hänelle me ja koti.
Koti on perheen paikka...

Alan miettiä, mitä kaikkea on tarkoitettu sanonnassa  "koti, uskonto ja isänmaa" sanalla koti?
Miksi koti on ollut niin tärkeä arvo? Kuinka se on aikanaan ymmärretty? Onko se muotoiltu aikana jolloin on muutettu vähemmän ja kotipaikkaan on kytkeytynyt laaja kirjo merkityksiä? Onko tässä kotisanalla ollut lainkaan asunnon merkitystä? 

Nykyisinkin joku ripustaa seinälleen lauseen "Oma koti kullan kallis" vitsiksi siitä, miten paljon asumisesta joutuu maksamaan. Mutta mikä on se koti, joka on kullan kallis muussa merkityksessä? Onko nykyilmisellä tällaista kotia?

Myönnän, että en ole kodin hengetär enkä taitava kodinrakenta (homemaker). Mutta olen alkanut miettiä, että voisin pikkuisen enemmän tietoisestikin luoda tälle ihanalle perheelle kotia - enkä nyt tarkoita sisustamista, vaan yhteisyyttä, kokemusten jakamista, perinteitä, jotakin sellaista...

Luulen, että pienimmäisen rakkaus kotiin on paikkarakkautta, kiintymistä omaan pesään, jossa hän on varttunut pieneksi pojaksi. Hänen rakkautensa kotiin muistuttaa minuakin - joka aikuisena olen helposti aina vähän levoton ja tyytymätönkin kulloisenkin asuinpaikan piirteisiin - olemaan kiitollinen kodista. Samalla tämä varaukseton kiintymys kotiin hoitaa minussa sitä puolta, joka on aina vähän alemmuudentuntoinen sotkuista ja siitä, ettei meillä kukaan laita ja sisusta paikkoja aivan tosi kauniiksi... Tämä riittää hänelle, miksi ei siis minullekin.

Koti on ihmisen pesä.
Pesään ei liity sisustusvaatimuksia. Siihen liittyy ajatus turvallisesta paikasta, hoivan ja  kasvun paikasta.



***
PS. Seinät ja tavarat kuuluvat toki nekin kotiin. Nyt sairauslomalla olen katsonut neloselta Sisustustiimi nimistä ohjelmaa, jossa ammattisisustajat valtaavat tyylittöminä pitämiään koteja ja uudistavat kaiken lattiasta kattoon niin, että asunto on sen jälkeen häikäisevän trendikäs ja yhtenäinen... Minusta he tekevät kodista asunnon.

Miltähän tuntuu asukkaista istua olohuoneessa katsomassa hyllylle taitavasti aseteltuja, upouusia koriste-esineitä, joilla ei ole heille annettavanaan mitään henkilökohtaista merkitystä, joihin ei liity mitään tarina, jotka eivät tuo mitään muistoja? Asunnossa voi olla kaunista, mutta onko siellä enää kodikasta? Enkä nyt väitä että kaikenmaailman tyylittömien rojukasojen keskelläkään olisi välttämättä kodikasta, mutta minusta kodikkuus jotenkin liittyy myös siihen, että esineet joita ympärilläni on kertovat jotakin eletystä elämästä ja niistä ihmisistä, jotka täällä asuvat.

2 kommenttia:

Linnea kirjoitti...

Hei Marikki, kiva, että kävit piipahtamassa ja jätit peukalonjälkesikin :-)
Kotoisaa kotipohdintaa.
Olen kanssasi samaa mieltä: ihmiset ja asukkaat tekevät kodit. Kauhea katsoa lehdissä tai telkkarissa koteja, joista on asukkaat sisustettu ulos. Luonnotonta!

Marikki kirjoitti...

Minulle tulee sellainen tunne noista sisustusohjelmista, että niissä on vallan unohdettu se, että koti on käyttöesine :-). Suunnittelijat saavat toteuttaa hienolta näyttäviä juttuja, joiden käytännöllisyys on sitten ihan toinen kysymys...