sunnuntai 20. tammikuuta 2013

Yön credo


Minä uskon, että on kurkotettava kohti jotakin, joka on enemmän.
On palveltava muita.
On kysyttävä omaa tietään ja lempeästi ohjattava omia askelia.

Minä uskon, että on mahdollista nähdä ja ymmärtää.

Minä uskon kiitollisuuden voimaan.

Minun tehtäväni on olla äiti näille lapsille.
Rakkaus on ensimmäinen käsky.

Minun ei kuulu olla mitään muuta,
eikä lähteä mistään toisesta lähtökohdasta,
kuin siitä, mikä on totta.
Pelon ja häpeän ei tarvitse määrätä minua.

On ruokittava itsensä hyvin, pantava ajoissa nukkumaan,
puhuttava rohkaisevasti ja lempeästi, patisteltava vähän,
lohdutettava.
On tehtävä työtä,
                      ilolla, silloin, kun se on mahdollista.
On leikittävä ja yritettävä olla ottamatta itseään niin vakavasti,
annettava toisille tilaa,
                      luotettava, niin kuin kukkaniitylle heittäytyvä lapsi.

Minä uskon silmiin katsomiseen
ja pelkään.

Minä odotan sanojen kantavan merkityksiä.

On myönnettävä, että uskon ajattelemiseen enemmän kuin tunteisiin,
vaikka uskoni kyllä horjuu.
Panen toivoni kirjoihin ja hyvään ruokaan.
Välillä pakenen kuortani vasten: poispäin sisäisyydestä, poispäin muista ihmisistä.
Tulen ohueksi ja hauraaksi,
tasapainottelen narulla, jonka en usko kantavan painoani.

Uskon uusiin alkuihin, nyt-hetkeen.




4 kommenttia:

Ilona kirjoitti...

Kaunis. Aika hento, hirveän vahva.

Linnea kirjoitti...

Kiitos tästä.
Osuit sisälläni jonnekin.
Ihana teksti.

mm kirjoitti...

Tiedän, että runoja ei oikeastaan saisi katkaista, vaan pitää antaa kokonaisuuden vaikuttaa.
Tässä vaikutti kyllä kokonaisuuskin, mutta taas löytyi lause, jossa "kilisi kelloja", kuten tapaan sanoa:

"Panen toivoni kirjoihin ja hyvään ruokaan."

Marikki kirjoitti...

Kiitos teille kun jaksatte sanoa, mitä teksti herätti. Tämä oli tärkeä hetki, siis kun kirjoitin.