maanantai 13. joulukuuta 2010

Keskittymisparadoksi

Asiat eivät tule tehdyiksi, jos niille varaa ajan kalenteriin. 
Rauhallinen häiriötön työaika ei suosi aikaansaavuutta. 

Varaan tehtävälle ajan kalenteriin. Selkeä aika, muutamia tunteja.
Tehtävä jää tekemättä. Jotain tulee sen tilalle, olennaista tai aivan turhaa.
Varaan uuden ajan. Silloin sama juttu.
Sitten ajattelen, että tulossa on päivä, jolloin on niin paljon muuta, niin pitkään jo tehty yhtä, ei enää tätä toista siihen. Iltapäivän ja illan tee sitten toista, siis sitä, jolle en ainakaan sinä iltapäivänä varannut aikaa.

Kuvittelen, että tehtävä vaatii rauhaa. Järjestän rauhaa. En saa tehdyksi.
Kun alan tehdä mahdottomissa olosuhteissa, kaiken muun keskellä, keskeytellen ja hyppien, viihdyn ja saan tehdyksi, vaikka aikaa tietysti kuluu enemmän.

Opiskeluaikana en enimmäkseen osannut lukea kirjastolla. Kävin kyllä kirjastossa, etsin  kirjoja, asetuin työpöydän ääreen. Mutta en minä siinä osannut kovin hyvin keskittyä. Oli liian hiljaista, liian työteliästä.
Keskityn joskus äärimmäisen huonosti olosuhteissa, jotka suosivat keskittymistä. Olen itse itseni pahin häiriötekijä.
Keskityn joskus aika hyvin tilanteissa, jotka ovat keskittymisen kannalta epäsuotuisia ja ylivirikkeistettyjä.


Olen kuullut kirjailijoista, jotka kirjoittavat kahvilassa.
Niistäkin, jotka haluavat ajatuksille täydellisen hiljaisuuden.
Minä kirjoittaisin kahvilassa. Ainakin välillä.

Nyt kirjoitan poikia nukuttaessani. 

Äiti, minä haluaisin lentää kuin lintu,
sanoo kolmevuotias.
Niin minäkin.

Kokeilen intuitiivisempaa tekemistä.
Turha merkitä aikomuksia. Merkisen vain todellisia sitoumuksia.
Hahmotelmat, jotka eivät toteudu, turhauttavat turhaan.

Yritän päästää irti luulosta, että voin keskittyä vain silloin, kun näyttää siltä, että voin keskittyä.
Minä voin tehdä asioita epätavanomaisina aikoina, jos se tuntuu minusta mukavalta.
Ravistan itsestäni irti ajatusta yhtenäisten keskittymisjaksojen autuudesta. Joskus ja johonkin niitäkin, suurinpaan osaan ei välttämätöntä, ei tarpeellista, ei edes kovin tehokasta.

Teen elämiskokeita.
Mitä saavutetaan? Mitä menetetään? Mikä on kuorta, jonka voin hylätä?

En elä niinkuin opetan.
On uskallettava sekin.
Yleistettävät periaatteet eivät aina osu minuun.
Eivät aina toisiinkaan. Kysy! Arvioi itse. Milloin lähdet lentoon?


Ja vielä: rakastan hiljaisuutta ja yksinoloa.
En kai keskittymisen vuoksi, vaan muuten,
sen itsensä vuoksi,
kuulemisen vuoksi.
Haluan olla hiljaisuudessa avoimena,
en valmiiksi kohdistettuna ja jossakin kiinni.

Ehkä en vain halua keskittyä silloin,
jos olisi mahdollisuus vain olla,
olla auki.

3 kommenttia:

Vuorovettä kirjoitti...

Taas niin kaunis, syvä ja puhutteleva kirjoitus, kiitos!

En minäkään osannut lukea lukusaleissa enkä kirjastoissa. Olen yrittänyt myös kirjoittaa kirjaston hiljaisuudessa, mutta jotenkin siellä on aina liian tietoinen itsestään siinä roolissa, liian riisuttua ja ohjailtua ("Täällä ollaan hiljaa ja ajatellaan."). En tykkää sellaisesta muutenkaan: olla pelkästään jotakin yhtä, tiettyä, rajattua. Kirjoittaessani minulla on aina radio päällä, haahuilen muutenkin kahvinkeittojen ja pyykinpesun ja kaiken välillä, hyviä tapoja antaa ajatusten levätä hetki, haluan kuulla elämän ääniä ympärillä, siinä on jokin sellainen turvallisuus, että maailma rullaa kyllä, vaikka minä astunkin hetkeksi sivuun ja teen omiani. Vähän sama kuin lapsena, kun halusin viedä keskittyneet leikkini aina sinne, missä perhekin oli, läksyjäkään en juuri koskaan tehnyt omassa huoneessa. En kuitenkaan halua tulla kohtuuttomasti häirityksi. Kahvilakirjoittaminen olisi ihanaa, jos ei pitäisi laskea niin tarkkaan, paljonko kirjoittamisaikaa menettää matkoihin. :D

Vahvoja siipiä, keveitä lentoja, avaria näkymiä!

Linnea kirjoitti...

En lukioaikana enkä yliopistossa osannut lukea kirjastossa. En muista yhtäkkiä yhtään kertaa, että olisin lukenut tenttiin kirjastossa. Luin aina kotona.

Minusta on ihana kirjoittaa kahvilasssa, puistossa, ratikassa. Olenkin sanonut, että silloin on yksin, mutta muiden keskellä. Olen kirjoittanut monta päiväkirjallista kahviloissa. Vietin vuorotteluvapaavuoteni puoliksi kahvilassa kirjoittamassa :-)

En osaa varata kaikille asioille aikaa kalenteriin. Listaan tekemisiä ja teen ne jossakin vaiheessa. Aikatauluttaminen saa lykkäämään hommia. Kumma juttu sekin.

Vietä hyviä hiljaisuuksia...

Marikki kirjoitti...

Kiitos kommenteista. Ajattelin tätä kirjoittaessani, että olen varmaan vähän kummallinen :-). Minulla oli paljon opiskelukavereita, jotka kävivät kirjastossa lukemassa / tekemässä graduaan ikäänkuin töissä työpaikalla. Tavallaan tajuan sitäkin, mutta en vaan itse oikein osannut.
Katja: tuo ajatus lapsena olemisesta, halusta olla siellä missä muut... Minussa on sitä... ja olen nautinut kovasti niistä tilanteista, joissa olen saanut olla sillä tavalla toisten joukossa - vähän omissa oloissani, mutta kuitenkin mukana.

Linnea: "Aikatauluttaminen saa lykkäämään hommia." Niin se on, vaikka onkin vähän käsittämätöntä... Siirtääkö se sisäisen tekemisen sykkeen jotenkin ulkoiseksi suoritukseksi ja riistää siten tekemisen halun? Tuleeko aikataulusta jotain ulkoista, jota vastaan on ihan pakko pikkuisen kapinoida? Minä rakastan kalentereita ja yleensäkin ajan hahmottelua ja suunnittelua (ammattitauti :-)), mutta jokin mättää siinä ajatuksessa, että aikaa tehokkaammin suunnittelemalla muuttuisi tehokkaaksi. (Jollakin toisella ongelma voi olla tässä, mutta ei minulla.)