sunnuntai 26. joulukuuta 2010

Kimallusta ja rosoa

Pienin sairastui jo ennen joulua
ja sairasti pitkään.
Keskimmäinen sairastui joulujuhlapäivänä.

En päässyt katsomaan esikoisen luokan esitystä,
mutta pinnistin läpi lumisateen kahden puolikuntoisen pojan kanssa
ollakseni läsnä todistustenjaossa, joka oli ilmoitettu alkamaan puolelta.
Tähtäsin jo aiemmaksi, mutta saavuimme koululle tasan puolelta.
Todistukset oli jaettu. Tytär ja opettaja ihmettelivät tyhjässä luokassa, missä äiti oikein viipyy.

Ennen joulua minulle nousi kuume
ja jouluaattona oli mieskin kipeä. 
Tänä jouluna emme olleet menossa mihinkään, eikä kukaan meille.
Aatonaattona olin taudista väsynyt, surullinen elämän suruista ja kärsimätön miehen suhteen.
Vähitellen luovittiin lähemmäksi.
Jouluruuat maistuivat suussa metallisilta, vaikutus lienee flunssan kylkiäisiä.
Tauti on pitkäkulkuinen. En muista milloin viimeksi minulla olisi ollut kuumetta neljänä päivänä peräkkäin. 

Joulun kimallus ei pyyhi pois arkista ja inhimillistä.
Ehkä joulun vapaat ja juhla-ajan suuret odotukset vielä kärjistävät sitä, mikä on jäänyt syksyn pimeänä kiireisenä arkena jäänyt hoitamatta.

Silti joulussamme oli ja on myös kimallusta.
Meillä on Marikin mieleen paras mahdollinen kuusi, solakka ja kaunis, ei turhan täydellinen, vaan tyyliltään oikea pieni pellonlaitakuusi. Esikoinen on koristellut sen todella kauniiksi ja hyvällä maulla. Esikoisen kanssa kävimme kaksin tunnelmallisessa pienessä kirkossa aattohartaudessa.
Pienin pikkuinen on viettänyt sylipäiviä ja käpertynyt silloin ja tällöin syliini. Sain pitää häntä myös kerran niin, että hän nukahti syliini. Se tuntui hyvältä. Arjessa olen häneltä liikaa poissa, hän on kuitenkin vasta kolmevuotias.
Keskimmäinen on rakentanut legoja ja mekanoita ja pelannut Muuttuvaa labyrinttiä. Nyt hän askaroi hienon puuhakirjansa kimpussa.
Meillä on paljon niin todella hyvin ja kaiken säröisen keskellä olen muistanut olla siitä kiitollinen.

Ei kommentteja: