keskiviikko 1. joulukuuta 2010

Taas on tänään

Tapahtui kaksi hyvää asiaa: kadonneet rukkaset löytyivät, eikä hampaissa ollut reikiä. 

Tapahtui muitakin. Oli kahdet (lasten) pikkujoulut peräkanaa. Oli kaksi yliväsynyttä vanhempaa. Oli vähän ikävää tunnelmaa. Ja aamulla oli itkevä koululainen, joka joutui menemään kouluun Kuoma saappaissa, kun ensisijaisten talvikenkien vetoketju oli auttamattomasti rikki. Oli ylimääräinen matka kauppakeskittymään ostamaan uusia (edustuskelpoisia) talvikenkiä. Oli asioita, joiden tekemisen reissu syrjäytti, ja jotka siirtyivät iltamyöhään. Oli muutakin harmistusta, kummallinen mieliala, pientä huolta, ärtymystä.

Jotain muutakin oli, sellaista, joka oli vain sen ajan minkä kesti, joka lipesi mielen reunamilta, eikä jäänyt antamaan makuaan tämän päivän muistoihin. Ehkä tapahtui jotain, mikä kannattaisi muistaa, mutta jonka unohdin. Ehkä huomenna muistan jotain muuta, kuin mitä muistan juuri nyt. Olin muiden ihmisten kanssa, puhuin, toimin. Joku muistaa siitä sen, minkä itse jo unohdan. Minun päiväni katoaa minulta, mutta jotain siitä jää olemaan toisen ihmisen muistissa. Hämmentävää, eikö?

Toisaalta on lohdullista, että tavalliset päivät tavallisine harmeineen tiivistyvät ja häipyvät,
antavat tilaa uusille
antavat tilaa toivolle, hennoille ajatuksille aamulla ennen lopullista heräämistä,
niillekin, jotka urheasti kieppuvat siellä synkempien seassa,
nille, jotka kertovat, että on mahdollista, että tästä uudesta tulee hyvä.

Huomiseen, lukijat,
hyvään huomiseen!

Ei kommentteja: