Sata päätöstä

Teen sata päätöstä päivässä. 

a) Mitä syödään. Mitä pitää syödä. Mitä saa syödä. Mitä pitää ainakin maistaa. 

Mitä on ruokana? Miksi meillä on aina pahaa ruokaa? 

Miksi on parsakaalia, kun mä en tykkää siitä, mutta toi tykkää ja se on EPPÄÄ!

Pitääkö syödä loppuun? Pitääkö maistaa? Onko nuolaiseminen maistamista? 

Saataisko keksit / jäätelöt / karkkia? Miksei saada lisää keksiä / jäätelöä / karkkia? 

b) Mitä tehdään. Mitä saa tehdä. Mitä pitää tehdä. Mitä voi valita ihan itse. 

Saako pelata tietokoneella? 

Pitääkö mennä ulos? 

Mennäänkö kauppaan? Pysähdytäänkö tässä?

Tehdäänkö yhden vai toisen vai kolmannen mielihalun mukaan?  

Äiti laula iltalaulu. En mää tätä laulua halunnu. Sä et kysyny multa! 

c) Mitä ostetaan. 

Toi on ihana! Mä haluun ton! Osta mulle tää!

Miks ei koskaan osteta mitään? 

Miks toi sai, mutta mä en!

Miks toi sai ton, mutta mä vaan tän! 

d) Kuka ensin. Kuka sitten. Keneltä kysytään?  

Kenelle annetaan ensin lautanen / ruokaa / ketsuppia. 

Kenen hampaat pestään ensin. Kuka pääsee tietokoneelle ensin.

Kenen juttua kuunnellaan, kun kaikki puhuvat yhtäaikaa. 

Kenen pitäisi tällä kertaa joustaa, kun leikit on jumissa? 

Otentaanko äitikin huomioon? 

Alan olla vähän uupunut. 

Pelkkiä kysymyksiä on liikaa. Ratkaisuvaihtoehtoja on vielä enemmän.

Useimpiin ei ole oikeaa vastausta. 

On kilpailevia näkökohtia. Voi luovia. 

Pitää päättää sekin, missä ollaan tiukkoja ja johdonmukaisia, missä sitten on neuvottelun varaa. 

Kasvavien lasten mielipiteitäkin on hyvä kuulla ja antaa tilaa miettiä itse. 

Mielipiteitä kuuluu ja kuulen. Kuormitun, kun tiedän ja yritän ottaa kaiken huomioon.

Protesteja nousee. 

Joku kopsuttelee yläkertaa kiukkuisin kantapäin. Epäoikeudenmukaisuuden tunnetta podetaan tiuhasti, koska koko ajan on käynnissä vertailu ja kilpailu.

Onko lapsille vaivihkaa päässyt tavaksi valittaa vähän kaikesta? 

Siihen sitten sisäiset ristiidat päälle: olenko liian tiukka vai liiaan epämääräinen; mikä on tärkeää, tärkeämpää, tärkeintä; tiedänkö itsekään, miksi teen niinkuin teen; saanko jostain tukea, olenko tässä ihan yksin? 

Miten pitäisi? Onnistunko? Voiko kasvatuksessa onnistua? 

(Juuri nyt pienin kiukkukantapää parkuu, koska selitin hänelle lämpimästi, että pidän tällä kertaa omaa tietokonettani käytössäni sen ajan, että saan tämän teksin valmiiksi - ja vasta sitten hän pääsee pelaamaan omaa peliaikaansa...) 

Lomalla vielä

Olemme nyt muutaman päivän kotona.
Pojat ovat uppoutuneet leikkeihin,
minä en oikein tiedä, mihin uppoutuisin,
olen vaan,
alan miettiä tulevia,
mutta vapaasti ja väljästi.

Olen ollut kolme viikkoa lomalla kaikesta
työstä, kirjoittamisesta ja vähän itsestänikin.
Tekee mieli jo vähän palailla.
Opettaminen on kummallinen työ;
kaipaan siinä jo jotain,
en ehkä niinkään itse tunteja,
mutta suunnittelua, oppimista, ajattelemista;
arjen rytmiä, ehkä vähän työrooliakin, muita aikuisia,
opiskelijoita.

En ole osannut jatkaa kirjoittamista,
koska säikähdin.
Pakenin kai jotenkin.
En tiedä, osaanko aloittaa uudestaan.
Kolme viikkoa ajattelematta mitään riittäisi kyllä...
mutta en tiedä, en tiedä mitä teen.

Olen ollut lomalla ja lukenut facebook-merkintöjä lomista,
minulla ei ole ollut syytä sanoa mitään,
olen odottanut kesää,
saanut häivähdykseltä kiinni, odottanut taas.

Tänään luin lauseen: "When your heart speaks, take good notes." 
Kirjoitti Judith Campbell (mutta luin muualta).
Often my heart does not speak, unless I am listening with a pen in my hand. 

Jättänyt itseni sivuun

Luin Siri Hustvedtin kirjaa Vapiseva nainen ja minun tuli ikävä sanoja.
Olemme olleet melkein viikon vanhempieni luona.
En ole kirjoittanut sanaakaan,
enkä lukenutkaan melkein mitään.

Olen valmistanut ruokaa. Se on minun tapani helpottaa talon suruisuutta,
yhdestä suunnasta intensiivistä ja toisesta suunnasta pysähtynyttä.

En ihan vielä osaa olla täällä kokonaan onnellinen.
Ehkä sitä ei voisi odottaakaan.
Lapset värittävät kuitenkin tämänkin maiseman, tekevät kaiken eläväksi ja pulppuavaksi,
säkenöivät ja suunnittelevat.
Pieni iso poikani alkoi itkeä, kun kuuli, että lähdemme huomenna kotiin.

Ajattelen, että minun pitäisi yrittää muistaa, kuka äitini oli ennen,
kirjoittaa ylös, mitä muistan hänestä.
Juuri nyt minun on melkein mahdotonta ymmärtää mitään uutta siitä, mistä olen tullut:
hämärä piirtää rajan,
en näe taaksepäin.
Enkä oikein osaa olla sen kanssa, mitä on nyt.

Olen valmistanut ruokaa ja menettänyt hermoni kerran,
päästänyt hermoni harkinnan edelle,
hätistänyt isäni pois.

Täällä olen yksin, mutta en kuitenkaan rauhassa.
Rakastettu, mutta en läheinen, tunnettu.
Tuosta ensimmäisestä ymmärrän olla kiitollinen. En kirjoita tätä valittaakseni,
vain katsoakseni, mikä on totta.

Kun menen kotiin, kaikki mitä olen, ympäröi minua.
Täällä olen itsekin jättänyt itseni sivuun.

Alkukesän kuulumisia

Kohta on juhannusviikko.
Nämä ensimmäiset viikot olemme olleet kotona.
Olen yrittänyt aamuisin vähän miettiä ja kirjoittaa. (Kohta lopetan ja alan oikeasti lomalle.)
Lapset ovat hälisseet ympärillä ja hetkittäin olen ajatellut, ettei paremmin voisi ollakaan.
Jo kahden viikon aikana lapset ovat tulleet lähemmäksi, on ollut ojennettuja käsiä ja sylihetkiä, pyyntöjä ja avunsaanteja, kiitoksia ja kiukkuja.
Aivan varmasti menetän, menetämme jotakin tavallisessa kiireen täyttämässä arjessa.

Mintun ystävät ovat olleet meillä, mikä on tavallaista,
Timotein ystävä myös (ja Timotei hänellä), mikä on uutta ja ilahduttavaa.

Olen tarkistanut linjoja kesäarkeen sopivaksi.
Sanon kyllä, jos ei ole syytä sanoa ei.
Opetan tapoja; odotan sellaista perusarvostusta.
(Kiemurtelin yhden yökylävieraan kanssa, joka teki yhtä sun toista sellaista, mitä meillä ei oikein voi tehdä.)

Timotei ja Paju leikkivät päivät pitkät yhdessä.
Tosin Paju (4 v.) haluaa aina ehdottomasti myös pelata tietokoneella Angry Birdsiä koko peliaikansa umpeen ja kinuaa sen jälkeen muita pelamaan, jotta voisi katsoa vierestä.  (Esikoinen ei ollut saman ikäisenä varmaan edes koskenut vielä tietokonepeleihin.)

Höpsähdän itsekin välillä peleihin. Tällä kertaa vuorossa oli Radiant Defence.
Sain siitä jo rauhan (ja lomatunnelmaa noiden aamuheräämisten vastapainoksi).


Tänä kesänä on selvästi pelattu muutenkin entistä enemmän pelejä.
Pojat eivät pidä häviämisestä, kumpikaan. Aluksi asiasta syntyi parku,
mutta sitten keksittiin keinot:
Afrikan tähteä etsivätkin nyt useimmiten possu ja punainen Angry, joiden peliä pojat ohjailevat. Pettymykset on helpompi sietää vähän etäännytettyinä. Lisäksi pehmopelaajien suhteen lojaalisuus ei ole niin tarkkaa. Tarvittaessa voi aina olla vähän enemmän sen voittajan puolella :-).

Ne aamut...

Aamut eivät ole sujuneet ihan niinkuin ajattelin.
Minulla on ollut molempina aamuina seuraa jo vähän kuuden jälkeen.

Olen kirjoittanut silti.

Minulla ei ole varaa pitää yllä odotusta häiriöttömästä kirjoittamisajasta.

Vihaiset linnut valtaavat tietokoneeni kesken tekstiteon.
Siirryn miniläppärille.
Kirjoitan Pikku kakkosen rytmiin.
Välillä keitän puuroa ja lupaan pelata Muuttuvaa labyrinttia kirjoitettuani tarpeeksi.

Naputtelen aivan raakatekstiä. En hio mitään, en vielä.
Raakateksti onnistuu hälyssä.
Yksittäisen tekstinosan hiominen onnistuu sekin (ehkä).
Molemmat yhtä aikaa --- ei näissä oloissa.

Tänään menen ajoissa nukkumaan.
Kello on edelleen kuudelta soimassa.
Jonain aamuna lapset nukkuvat seitsemään,
tai kahdeksaan, jos oikein hyvin käy.

Kotiäitikirjailija

Kesäkuussa olen kotiäitikirjailija.
Kolme lasta, yksi kirja, paljon k-kirjaimia.

Kirja on vain ajatuksena, aikomuksena.
Lapset ovat hyvin konkreettisesti.

Yritän herätä ennen heitä ja kirjoittaa vähän.
Yritän sivuuttaa pelon ja epävarmuuden ja
kysymykset ja tehdä sen seuraavan asian,
joka on käsillä.

Irti päästämisestä ja pedagogisesta rakkaudesta

Eilen jäin lomalle
ja itkin.

Kesken ylioppilasjuhlan (ehkä juhlallisuuksiin liittyvän dramaallisuuden kannattelemana)
otin vastaan sen, minkä yleensä sivuutan ja rationalisoin,
... kuinka olen vuodesta toiseen rakastamisen ja menettämisen aallokossa,
kuinka rakastan ja luovun,
rakastan ja päästän menemään.
Kiinnyn, olen hänen puolellaan, teen jotakin hänen eteensä -
eikä meillä silti ole henkilökohtaista, aidosti vastavuoroista suhdetta -
koska minun tehtäväni on antaa pedagogista rakkautta vaatimatta takaisin muuta kuin ripauksen arvostusta.
En osaa pysyä tarpeeksi etäällä ollakseni suojassa. Sekään ei tuntuisi oikealta, enkä osaisikaan.

Niinpä minä olen läsnä ja rakastan tavallani
ja vuosi toisensa jälkeen suvivirren ja juhlallisuuksien saattelemana menetän ne, joista on tullut minulle tärkeitä.
Minun työtäni on kestää se ja aloittaa aina uudestaan, ja uudestaan.
Joskus ihmettelen, ettei kukaan tunnu puhuvan tästä. Sen jälkeen kun olen tiedostanut sen, mitä tapahtuu (pienessä muodossa jokaisen kurssin päättyessä), näen tämän aivan selvästi.
En usko, että olisin ainoa.
Enkä minä ole tyyppinä sellainen, joka tekisi tätä hommaa jotenkin erityisen tunteella. (Pikemminkin en - suojaan itseäni kuitenkin edes vähän.)

Puhallan haituvaiset siemenet lentoon kämmeneltäni.
Päästän menemään.
Itken. Ja jatkan.

Vilaus tulevasta

Yksi unelma on paperilla edessäni: ensivuoden työjärjestykset.
Lyhennetty työaika on siinä nyt silmieni edessä.
Pääsen koko vuoden kahtena päivänä viikosta ennen kahta kotiin pienen koululaiseni luo.
Toivon, että Timotei saa osaviikkoisen iltapäivähoitopaikan niille muille päiville.

Muutenkin jää aikaa. Lukemiseen, miettimiseen, kirjoittamiseen.
Tuntuu mukavalta.

Tänään ymmärsin kieltäytyä,
mutta en osannut tehdä sitä tyylikkäästi.
Jäin vähän harmittava olo,
ehkä siksi, että mahdollisuus ei ollut sitä, mitä toivoin sen olevan, ja siksi kieltäydyin;
ehkä siksi, että en osannut pitää ajatuksiani itselläni. Ei olisi tarvinnut sanoa ääneen, mikä siinä oli vikana. Ei olisi riittänyt. 

Haaveita

Tyttäreni haaveilee tulevansa isona opettajaksi. Hän haluaa opettaa äidinkieltä ja kirjoittaa lisäksi kirjoja lapsille. Hän on aikonut opettajaksi niin kauan kuin muistan. Kirjoittaminen on uutta. Luimme tänään hänen kouluaineensa pikkuveljille iltasaduksi.