sunnuntai 4. tammikuuta 2015

Ajattelen arjen aloittamista

On hyvä, että kovin moni ei käy täällä,
on huoneita ajatuksille ja
aikomuksille,
on tilaa.

En ole hän, joka jakaa kaiken.
Haluan puhua, mutta haluan
myös suojaa.

Joskus on hyvä ajatella aivan konkreettista
ja arkista. Sellainen elämä kantaa enemmän, kuin olisi arvattavissa.
Niinpä ajattelen sellaista. Ajattelen arjen aloittamista ja ajattelen ruokaa.
On jotain niin kovin rauhoittavaa siinä, että ajattelee perheen ruokkimista
--- jokapäiväistä välttämättömyyttä ja toisaalta mahdollisuutta olla jollakin hyvin konkreettisella tavalla osa ikiaikaista kiertokulkua.

Pidän joulujälkeisestä ajasta.
Tammikuussa olen yleensä jo jotenkin suostunut talveen: jos on oltava, olkoon.
Tammikuussa voin ainakin joskus istua aamuisin keittiössä ja katsoa kaiken valostumista ikkunasta, tavoitella kynttilöitä ja lämpöä ja sinisiä hetkiä.
On tullut tavaksi katsoa läpi keittiön kaapit ja pakastin
ja viettää härkäviikkoja kiitollisena siitä, mitä on, ennemmin kuin uutta etsien ja haalien.
Tänä vuonna varastoja on sopivasti - ei häpeäksi asti, kuten joskus aiemmin.

On mielenkiintoista, että rajaaminen tuottaa usein innostavamman ja luovemman tilan kuin periaatteessa rajattomat mahdollisuudet.






2 kommenttia:

Merja Auer kirjoitti...

Sallinet että kuitenkin lasken antamaasi tilaan muutaman mielestäni saman oloisen ajatuksen:

Päivällä nostin ohrasuurimopussin ja siirappitölkin alas kaapista ja ajattelin syöväni kaappini tyhjäksi niin kuin Marikki, vihdoinkin, nyt kun en voi kantaa kaupasta kuin rajallisen määrän kerrallaan ja kun rahaa aion saada kokoon ylimääräisiä menoja varten.

Kaikki on hyvin, olen ajatellut pitkin päivää (vaikka olen viiden viikon sairauslomalla päivystyksenä tehdyn silmäleikkauksen jälkeen) - kaikki on hyvin ja silti selaan nettiä yhtenään ikään kuin etsien mitä ja mihin jonkun jäljen jättäisin. Voisikohan kaikki olla hyvin kirjoittamattakin, ihmettelen. Ehkä tarkoitan: voisinkohan olla ajattelematta kirjoittamista jonakin erityisenä asiana ja ottaa sen yhtenä osana arkeani, toisinaan, ihan rauhassa.

Ehdin kirjoittaa kaksi viikkoa Facebookiin adventtikalenteria itselleni ennen leikkausta. Jotain vaan joka päivä rajallisen ajan. Mutta pidän nyt lomaa siitäkin vielä.

Syksy oli erilainen kuin aiemmat siinä että kirjoittamisen sijasta tutkin vanhoja valokuvia ja suunnittelin projekteja voimauttavan valokuvauksen kurssia varten. Tein konkreettista paljon tavallista enemmän. Se voimautti, mutta myös vei voimia kun omat rajalliset taidot tulivat vastaan ja opettelin tyytymään siihen mitä on.

Edellisen kerran silmään tuli sama juttu pian pappisvihkimyksen jälkeen - vuosien väännön jälkeen helpotus ja sitten pitkä sairausloma. Ehkä nytkin olen oppimassa uudenlaista näkemistä.

Marikki kirjoitti...

Kiitos ajatuksista, Merja. Katsotaan, miten kaappien tyhjennys sujuu. Minulla on neljä muuta, ei aina kovin avaramakuista syöjää tässä rinnalla, joten tasapainottelen... Sitä kai elämä monessa on.

Olin yhdessä voimauttavan valokuvan koulutuksessa viime keväänä ja se kyllä teki suuren vaikutuksen. Silloin otimme lasten kanssa joitain kuvia metsässä ja koulun pihalla. Sanat ovat rajallisia, on hyvä jos on jotakin muutakin elämyksellistä siinä rinnalla. Sellaista kaipaan.

Luin jotain sellaista, joka sai ajattelemaan kehon viestejäkin jonkinlaisena apuna, suhtautumaan uudellen. En ole sisäistänyt sitä hyvin, joten varmaan kohta taas olen ihan kapinassa kaikkeen, mutta ainakin yksi migreeninalku tuntui aivan toiselta viisaaksi ja tervetulleeksi toivotettuna. Niskojen jumitukset, mielen nyrjähdykset, ylipäätään kaikki --- jos ei hallittavaa, jos ei arvioitavaa --- vaan vastaanotettavaa, arvostettavaa...?