keskiviikko 7. tammikuuta 2015

Tässä hetkessä ei ole kiire, vaikka aamu rientää jo kohti

Väsyneet lapset haluavat mennä nukkumaan.

Minäkin olen väsynyt arjen alkamisen jäljiltä.
Illan tunnit tuntuvat lyhyiltä, aamu liian läheiseltä.

Osaisinpa ravita itseäni tässä illan hetkessä,
palauttaa itseeni päivän tapahtumissa valunutta voimaa.

Olen päättänyt nähdän sen, mitä tapahtuu kaunistelematta ja tarkasti
ja siksi huomaan hartioiden kiristymisen ja muut kehon merkit,
huomaan epämukavuuden ja kulumisen,

mutta huomasi myös hyvää,
kauniin eleen, toisen ihmisen,
sen, miten joku yritti ja halusi ajatella,

jos oikein yritän, huomaan senkin, että olin hyväksyvämpi
ja että olin rauhallisempi, nyt, kun olen päättänyt rajata pois
kaiken muun, paitsi tärkeimmän.

Istun olohuonessa, jota valaisee keittiön pöydän lamppu, se josta pidän kaikkein eniten,
ja kaksi kynttilää ja joulukranssi.
On melkein siistiä ja kokonaan tunnelmallista
ja vaikka aamu kiirehtii ulkona luokseni, tässä hetkessä ei ole kiire,
eikä kukaan odota minulta mitään sellaista, mitä en haluaisi antaa.

Yritän ajatella, että riitän huomiseen,
vaikka en ole siitä aivan vakuuttunut.
(Tiedä sitten, kuinka paljon pohjimmiltaan pelkään tunteita,
epämukavuutta, riittämättömyyden tai epäonnistumisen tunnetta,
etenkään, jos se on tuntenaakin vain osittaista ja johtuu lähinnä näkökulmsta, jonka valitsen.)

Luen vielä hetken ja lepään jonkun toisen ajatuksissa, jonkun toisen tarinassa,
toivon, että tulen muistutetuksi tärkeästä, tärkeimmästä,
että saan suhteellisuudentajua ja jonkin uuden lahjan.

Hyvää yötä,
hyvää yötä.




Ei kommentteja: