Ohjeita multaisille käsille

Ennen muuta tulee maa.
Köyhtyneestä, tyhjästä maaperästä ei kasva mitään.
Ennen muuta asetan maan
ja tiedän kyllä, millaiseen maahan juuret työntyvät syvälle.

Usein ole ollut niin innoissani kasveista,
että olen unohtanut mullan.
Nyt upotan siihen käteni.
Annan kasvaa, mikä on kasvaakseen,
mutta maan ehdoilla, kerrankin maan ehdoilla.

***
Mitä se tarkoittaa?


Ole hiljaa.

Anna ajatuksille aikaa. 

Palaa hiekkalaatikolle.

Kuuntele ja hoivaa. 

Ravista! Juokse! 

Syö hyvin.

Ole uskollinen. 

Ja nöyrä. 

Aloita siitä, mikä on totta. 

Kumarran sinua yksinkertainen arki

Tänään tein ihanaa keittoa*,

jota kukaan muu ei suostunut syömään. 

Tällä kertaa en masentunut siitä,
tai en ainakaan paljoa,
en hermostunut,
annoin lasten olla, maistelivat himpun, Paju ei sitäkään.
Tarjoilin sämpylöitä,
kuuntelin itkut (ja niitä riitti),
myöhemmin illalla pulppusivat jutut majoista ja varastetuista oksista,
kavereista, jotka suuttuvat ja joille suututaan ja niistä, jotka eivät enää koskaan leiki sun kanssa, mutta jotka sitten yhtäkkiä hymyilevät ruokajonossa niin, että kaikki on taas hyvin.
Luin iltasaduksi loruja,
ihmeteltiin kieltä, itkettiin taas vähän,
menin lähelle (joustan kaikessa missä voin, yritä vastata tarpeisiin)
vähitellen yö kutsui, minä laskeuduin hiljaisuuteni mutkan kautta hälisten.
Ajattelin rohkaista itseäni vähän
ja palkita,
muistuttaa opiskelijoiden kauniista sanoista
ja siitä, että se oli hyvä keitto,
oikein hyvä.






* Keitossa oli ylijääneitä lihasuikaleita ja eilistä bulguria, vähän selleriä, purjoa ja jäävuorisalaattia. Liemen tein lihaliemijauheesta (jämiä...), eilisen kalan kastikkeena olleesta kookosmaidosta, sitruunaruoholla maustetusta vedestä ja tilkasta viinietikkaa. Minusta keitto oli hyvän makuista ja tunsin myös tehneeni hyvin. 

Mitä haluan muistaa

Aamut ja illat valostuvat. Tarvitsen valon tuomaa voimaa. Seuraavat neljä viikkoa perheen perustoimet ovat minun käsissäni. Miehen työ vie hänet paikkaan, jossa mittarissa on hellelukemia. Me jäämme tänne kauniin kirpeään talveen.

Kun isikissa on poissa, meillä on tavallista siistimpää ja tiukempi komento. Jaksamissyistä.
Lapsille on enemmän jakamatonta huomiota ja silloin tällöin jotain hemmottelua.
Minulla on hiljaisia iltoja, tilaa, ehkä tyhjyyttäkin.

Ensin ajattelin, että selviän, sinnitellään läpi.
Sitten, että voisihan sitä vähän miettiä, että miten tästä selvitään; mikä helpottaa, onko apuja saatavilla, jos tarvitaan.
Nyt ajattelen, että mikäpä estää kaiken varalta pitämästä itsestäänkin parasta mahdollista huolta.

Tässä lista asioista, joita haluan muistaa:

Mene ulos lasten kanssa ja yksin.
Käy lyhennetyn työajan turvin kävelyllä lasten ollessa hoidossa.
Juokse vähän.

Sytytä kynttilä pimeään, jähmeään aamuun.
Sammuta valot ennen sinistä hetkeä.

Muista pienimmän herkkää sydäntä: älä kiellä kovasti, jos voit kieltää lempeästi. Älä kiellä lempeästi, jos voit olla kieltämättä.

Kuuntele hyvää musiikkia.
Sulje televisio.

Soita ystävälle. Et ole häiriöksi.

Jätä jokaisesta päivästä jälki.

Lue parasta.

Muista kiittää.

Älä turhaan pelkää.

Olen ajatellut raskaita asioita
ja minun on vaikea saada mieltäni rauhoittumaan.

I need a river.

Eilen olin auki,
tänään olen muuri.

Odotan.
Päivät virtaavat ja minä muutun taas,
etäännyn taakasta, joka ei pohjimmiltaan ole minun.

Yön credo

Minä uskon, että on kurkotettava kohti jotakin, joka on enemmän.

On palveltava muita.

On kysyttävä omaa tietään ja lempeästi ohjattava omia askelia.

Minä uskon, että on mahdollista nähdä ja ymmärtää.

Minä uskon kiitollisuuden voimaan.

Minun tehtäväni on olla äiti näille lapsille.

Rakkaus on ensimmäinen käsky.

Minun ei kuulu olla mitään muuta,

eikä lähteä mistään toisesta lähtökohdasta,

kuin siitä, mikä on totta.

Pelon ja häpeän ei tarvitse määrätä minua.

On ruokittava itsensä hyvin, pantava ajoissa nukkumaan,

puhuttava rohkaisevasti ja lempeästi, patisteltava vähän,

lohdutettava.

On tehtävä työtä,

                      ilolla, silloin, kun se on mahdollista.

On leikittävä ja yritettävä olla ottamatta itseään niin vakavasti,

annettava toisille tilaa,

                      luotettava, niin kuin kukkaniitylle heittäytyvä lapsi.

Minä uskon silmiin katsomiseen

ja pelkään.

Minä odotan sanojen kantavan merkityksiä.

On myönnettävä, että uskon ajattelemiseen enemmän kuin tunteisiin,

vaikka uskoni kyllä horjuu.

Panen toivoni kirjoihin ja hyvään ruokaan.

Välillä pakenen kuortani vasten: poispäin sisäisyydestä, poispäin muista ihmisistä.

Tulen ohueksi ja hauraaksi,

tasapainottelen narulla, jonka en usko kantavan painoani.

Uskon uusiin alkuihin, nyt-hetkeen.

Sobaa, misoa ja Muta

Tänään tein ruokaa vain itselleni. Päätin käyttää tilaisuutta hyväkseni: syödä kevyesti ja täyttää lautasen erikoisuuksilla, joita lapset eivät ehkä arvostaisi.

Tuloksena oli japanilaistyylinen keitto, johon sain käytettyä soba-nuudelit, jotka ovat odottaneet kaapissa hyvin pakattuina liiloittelematta vuosia (täyskuivattu tuote, ei mene miksikään). Olen ostanut ne joskus ollessani imettävänä äitinä vehnättömällä (ja vaikka millä muulla...) dieetillä. Ne eivät ole koskaan houkutelleet, koska olen ollut ennakkoluuloinen tattarin suhteen. Pidän siitä idätettynä, mutta tattaripuurossa tuli joku raja vastaa.

Nyt päätin valmistaa nuudelit. Ne keitettiin siten, että vesi kuumennetaan kiehuvaksi, lisätään pari desiä kylmää vettä ja kuumennetaan taas kiehuvaksi. Tätä toistetettiin ehkä noin 4 kertaa, kunnes nuudelit olivat kypsiä. En käyttänyt keitivettä keittoon, vaan kiehautin uuden veden (5 dl) keiton pohjaksi. Lisäsin siihen (eilisiä) parsakaalinnuppuja, porkkanaviipaleita ja minisipulin. Otin kattilan liedeltä ja sekoitin joukkoon tummaa misoa, vähän shoy soijakastiketta sekä ripauksen suolaa.

Nautiskelin keitosta salaatin ja leivän kera. Keitto oli ihanaa, kukaan ei valittanut :) ja ateria huipentui pariin kupilliseen japanilaistyylistä Mu-teetä, jota puolisoni on joskus tuonut lahjaksi.

Tämän lähemmäksi japanilaista keittiötä ei minun ruokavarastojeni avulla päästä: lyhyt, makoisa piipahdus.

Mestari (?) kokin seikkailuja...

Tänään kokeilin tehdä keltaisista halkaistuista dal-tyyppisistä pavuista keittoa. Mielessä oli sellainen keltainen hernekeiton oloinen ruoka, johon löysi ohjeenkin yhdestä keittokirjasta. Ajattelin, että jos se onnistuisi, lapset, jotka ovat juuri oppineet pitämään hernekeitosta saattaisivat ottaa tämän helpon ja edullisen keiton pidettyjen ruokien listalle.

Keitettyäni ja soseutettuani pavut huomasin, että keitossa oli kuitenkin erikoinen, kitkerä sivumaku. En tiedä tuliko se pavuista vai lihaliemijauheesta, jota käytin. Yritin parantaa tilannetta lisäämällä hunajaa ja vettä. Lopulta keitto alkoi olla minun makuuni ihan kelvollista, mutta olin jo luopunut toivosta tehdä tästä ruuasta uutta vakionumeroa. Esittelin ruuan kokeiluna ja kehotin maistamaan.

Tunnelma pöydässä säilyi ihan mukavana, vaikka kukaan ei pitänytkään keiton hajusta.

Timotei keräsi rohkeutensa ja maistoi hajusta huolimatta. Ilmeisesti ruoka laukaisi jonkinlaisen ihan konkreettisen yökkäysreaktion ja lapsen ilmeet olivat paljonpuhuvia. Reaktiosta huolimatta poika sai lusikallisen nielaistua.
Vähän aikaa toivuttuaan hän kommentoi - hellyttävän aidosti:
- Tappavan pahaa!

Minä olin nauraessani tukehtua sämpylääni.

Tarttis varmaan miettiä, mihin muuhun voisin upottaa puoli pussillista keltaisia dal-papuja...

Tänään teen työtä, kunnes on jo pimeää

"There are days when I teach writing at 4.00. It's the time the Scots call the "gloaming," no longer daylight, but not yet night. Still too early to light a fire. Usually a student turns on the classroom lights, but on some days the first six or seven students just come in and sit in the growing darkness, exhausted; they don't talk. I come in the room, turn on the lights, and feel as if there is a great weight that I must move, and I'm not always sure I can do it."
 
Thomas Newkirk

Kaapit tyhjenevät, mutta pakastin täyttyy

Keittiössä on jo muutamia aika väljän näköisiä hyllyjä
ja olen tyytyväinen.

Pakastimessa ei vielä näy edistystä, koska olen innostunut laittamaan enemmän ruokaa, kuin mitä olemme pysytyneet syömään. Sinänsä ei haittaa, vaikka pakastimesta löytyy pizzaa, piirakkaa ja sosekeittoa lounaseväiksi tai pikaruuaksi perheelle... Mutta nyt mielessä on ideoita ja reseptejä päiväkausiksi. Moni niistä on sellaisia, joiden en usko olevan kovin suosittuja poikasteni keskuudessa, vaikka ne minua houkuttelevatkin. Ja lapsiahan tässä tulisi ensisijaisesti pyrkiä ruokkimaan. Täytyy vähän säätää vielä...

Eilen tein banaanikakkua, jossa oli yhtenä aineisosana valkoisia papuja. Ohje löytyi täältä, mutta tein pieniä muutoksia. Minulla ei ollut kananmunia, joten korvasin ne pellavansiemistä ja vedestä tehdyllä löysällä tahnalla. Omenasoseen tilalle raastoin tuoretta omenaa.

Opettavaistakin tämä on. Alan hahmottaa paremmin mitä kaappeihin kannattaa ostaa ja mitä ei. En esimerkiksi tule käyttäneeksi valmiskastikkeita tai keittoja, vaikka ne kaupassa tuntuvat käteviltä. Riisille ja makaronille vaihtelua tuovat viljatuotteet voin myös huoletta unohtaa tässä elämänvaiheessa, kun lapsille on tärkeämpää oppia syömään vaikkapa kaalia tai kasvisosekeittoa.

Perjantaina pimeys ja valo

Ensimmäinen arkiviikko on nyt takana.
On yhtä aikaa lämmin ja kylmä,
on kirkasta ja himmeää.

Pyykkitelineessä on paperiliidokki.
He ovat kaikkialla läsnä,
he kulkevat läviseni,
kulkevat mukanani.

Toisen mieleen minulla ei ole etuoikeutettua pääsyä.
Aamulla kyyneleet ja kiukku vyöryvät.
Vasta kymmenen kilometrin päässä ymmärrän,
mikä olisi auttanut.
Ymmärrän ja en - en ajoissa.

Kuulen lasteni hengityksen, kun istun tässä kirjoittamassa.
Tuolin alapienalla on pehmohahmoja. En siirrä tuolia.
Yritän itsekin muistaa
hengittää.