perjantai 18. kesäkuuta 2010

Suhteellista köyhyyttä lastenhuoneessa

"Kun katsot, katso rehellisin ja rakastavin silmin ja ajattele: `tämän ystävällisen ihmisen avulla minusta tulee täysin valaistunut.´"

Yllä oleva lainaus on Tulku Thondopin kirjasta Mielen parantava voima (s. 54). Hän lainaa siinä Shantidevaa. Olen pitänyt Thondopin kirjasta valtavasti sen iloisuuden ja tietyn keveyden vuoksi. En ole lukenut vakavasti vaan tietty ripaus hyväntahtoista ironiaa lukuäänessäni. Jostain syystä olen liittänyt tämän lauseen erityisesti tilanteisiin, joissa kuvatunkaltainen katsomistapa on minulle kaikkea muuta kuin luontaista :-). Ja arvostan sen tuomaa mahdollisuutta omasta "puhkumisesta" irrottautumiseen ja näkökulman (vaikka vain hetkelliseen) vaihtamiseen.

Yksi mieltäni vaivannut teema on ollut erot meidän ja lasteni ystävien perheiden kuluttamis- ja kasvatuskulttuureissa/arvoissa. Asumme seutukunnan vaatimattomimmalla nurkalla ja se näyttää kostautuvan siten, ettei olekaan niin helppo löytää ihan samanhenkisiä ihmisiä ympärilleen. Niinpä tyttäreni on kuviossa, jossa hänen kaverinsa saavat enemmän - enemmän tavaroita, viikkorahaa, matkoja, huoneita, trampoliineja, vaatteita, shoppailureissuja, elokuvia, teatteri-iltoja... Yksi ystävä erityisesti on vielä luonteeltaan sellainen, että hän puhuu paljon omista tarvaroistaan ja muista hienoista jutuistaan - mutta sivuuttaa esimerkiksi sen, kun tyttäreni pitkän odotuksen jälkeen sai vihdoin oman huoneen pelkällä olankohautuksella. Lienee selvää, että meillä on välillä pahaa mieltä siitä, kun kaverilla on sitä tätä ja tuota (ja siitä, ettei meillä olevia juttuja kaveri osaakaan arvostaa, vaikka ne ovat tyttärelle tärkeitä ja arvokkaita). Olen katsonut tätä sivusta kaikkea muuta kuin arvostavin ja rakastavin silmin.

Samalla minulle on käynyt aivan selväksi, että länsimaiset kulutustottumukset ovat pitkällä tähtäimellä ihan oikeasti kestämättömiä. Minut on kasvatettu (ei niinkään vanhempien kuin muun yhteiskunnan taholta) kuluttajaksi ja olen siinä sisällä siinä missä muutkin. Mutta ei voi olla mitenkään kestävää kasvattaa omista lapsistaan kuluttajia. Jos meidän maailmamme vielä kestää tämän, niin heidän maailmansa ei sitä enää tule kestämään. Suunnan pitäisi muuttua nyt, minun ja meidän kohdallamme.

En tiedä tarkkaan, mitä nämä ajatukset käytännössä meidän kohdallamme merkitsevät. Jokin pyrkimys yksinkertaisuuteen ja kohtuullisuuteen meillä kuitenkin on aina ollut ja sitä on auttanut se, ettei perheessämme ole aiemmin ollut kovin pitkää yhtäjaksoista aikaa kahta palkansaajaa, mies on mennyt pienillä apurahoilla, minä taas hoitanut lapsia kotona. Rahaa on vaihdettu aikaan ja niin tehdään nytkin. Emme siis mitenkään voi lähteä kilpavarusteluun tai edes pyrkiä ratkaisevasti kaventamaan tätä kuilua lastemme elämässä.

Aamulla halusin lukea muutaman sanan Thondopin kirjaa mieleni piristykseksi ja osuin taas tuohon lempilauseeseen. Näin yhtäkkiä tilanteen toisesta näkökulmasta. Olin ajatellut, että lapselleni on epäonni, että hänellä on tällainen tilanne (ja myös jotenkin niin että me olemme saattaneet hänet tähän tilanteeseen muuttamalla "väärälle" alueelle), että hän joutuu kokemaan huono-osaisuutta ja pettymystä aivan turhaan (koska hänhän on oikeasti hyväosainen jos vähänkään suhteutamme asioita laajemmin todellisuuteen).

Tänään sitten tajusin, että näitäkin perheitä voin (ja voimme) katsoa rehellisesti silmiin ja sanoa mielessämme: kiitos, teidän avullanne voimme oppia jotakin arvokasta. Sillä minä - ja varmasti myös lapseni - tarvitsemme kokemusta siitä, että voimme olla tyytyväisiä siihen, mitä meillä on, vaikka muilla olisi enemmän; että osaamme erottaa aidosti tärkeää siitä, mikä on vain lyhytnäköisesti houkuttelevaa; että pystymme olemaan tekemisissä ihmisten kanssa, jotka elävät toisenlaisesta lähtökohdasta käsin ja arvostavat eri asioita rasittamatta itseämme turhalla vertailulla ja mittaamatta itseämme toisten ihmisten (tai kulutuskulttuurin) laatimin mittarein. Kaikkeen tähän on oltava kykyä, jos haluamme muuttaa tätä maailmaa ja kulutuskulttuuria kestävämpään suuntaan. Eikä meidän lapsillamme oikein ole muuta mahdollisuutta.

Todellinen tehtäväni on siis siinä, miten autan lastani käsittelemään tunteitaan suhteessa ystäviensä saamiin asioihoin ja löytämään kestäviä arvo tässä kovin kulutuspainotteisessa maailmassa. Se ei ole kovin helppoa. Ymmärrän, että on hyvä saada joskus jotakin niitä asioita, jotka lasten maailmassa merkitsevät jotakin. Tästä vierestä on välillä vain todella vaikeaa arvioida, mikä on mitäkin ja millä on aidosti arvoa lasten maailmassa. Välillä haluan vähän pehmittää välimatkaa ja saada lapseni kokemaan, että hänelläkin voi olla joskus jotakin "hienoa". (Mutta tämä on sikäli melkein mahdotonta, että jos ystävä kertoo vanhemmilleen että minun tyttäreni on saamassa jotakin, mitä hänkin haluaa, niin he kyllä antavat sen hänelle. Heidän tavoitteenaan ei ole opettaa lasta kestämään kateutta tai odottamaan. Jos rahaa kerran on, niin miksi ei lapselle antaisi sitä, mitä tämä haluaa? Ei tarvitse kuunnella vonkumista ja lapsellakin on yleensä hauskaa.)

En ole mitenkään syväsisäistänyt ajatusta siitä, että nämä jännitteet voivat olla avuksi, mutta jo se näkökulma, että tämä ei ole pelkästään hankalaa ja epäsuotavaa auttaa jotenkin.

***
Käytännön kysymyksenä meillä on arvioinnin alla NINTENDO-pelilaite. Jos teillä on kokemuksia - onko iloa tuova ja hyödyllinen vai jääkö vähän päästä käyttämättä hyllyille? Tuoko jotain sellaista, jota ei saa netin ilmaisista peleistä...? Arvostaisin sisäpiiritietoa tästä. "Kaikilla muilla" on tämä laite ja tyttäremme säästää nyt sitä varten. Ja jos siihen osteaan pelejä, mitkä pelit voisivat olla 9 v tytölle niitä kivoimpia? Taipumusta juuttua peleihin liiaksi tytöllä ei ole ollut, joten sitä haittaa emme joudu ostamattomuudella välttämään.

3 kommenttia:

Celia kirjoitti...

Samanatapaista suhteellista köyhyyttä on ollut myös meidän lastenhuoneessamme. :) Yhteen aikaan tuntui siltä, että muilla oli kaikkea, mutta meillä ei mitään.

Mitä sitten tulee Nindendoon, taidanpa kirjoittaa siitä omassa blogissani, sillä kirjoituksestani tulee varmaankin ihan liian pitkä kirjoitus. :)

Celia kirjoitti...

Tuli sitten tällainen kirjoitus: http://solmukohtia.blogspot.com/2010/06/tama-juhannus-on-ollut-omalla-tavallaan.html#links

Marikki kirjoitti...

Kiitos! Palailin nyt koneen ääreen ja luen kohta juttusi!