perjantai 13. huhtikuuta 2018

Seitsemän viikkoa sairaalassa

Ennallaan, sanoo isä. 
Muistikatkoksia välillä, välillä ei ollenkaan. 
Vessareissun jälkeen makuulle mennessä hengitys on vaikeaa
ja äiti joutuu nousemaan sen vuoksi ylös.
Hengitys vaikeutuu rasituksessa 
ja makuulla olo taitaa vaan pahentaa. 

Ennallaan
mutta oliko tuollaista viime viikolla, kun olin siellä? 
Alan taas miettiä ja epäillä ja ennakoida,
vaikka olin ja päättänyt ajatella, että toistaiseksi äiti elää, eikä minun tarvitse muuta tietääkään. 

Vielä vähän aikaa sitten ajateltiin, että äiti on kotona isän varassa
ja ensi viikolle oli varattu intervallihoitojakso, eräänlainen omaishoitajan loma.
Silloin isäni varasi matkan, jolle hän on nyt lähdössä. 
Siitä ei tosiaan ole kauan, kun vielä tehtiin tällaisia suunnitelmia,
puhuttiin järjestelyistä pitkällä tähtäimellä. 
Äiti ehti olla yhdellä intervallijaksolla. Silloin isä taisi käydä veljensä luona Tampereella. 

Äiti on tänään ollut sairaalassa seitsemän viikkoa. 
Se on aika lyhyt aika sopeutua. 
Nämä ovat olleet raskaat viikot
ja siksi tuntuu kuin päiviä olisi ollut paljon enemmän. 

Saattohoitopäätöksestä on kulunut kaksi viikkoa ja neljä päivää. 

Onko äidillä vielä seitsemän viikkoa? 
Onko äidillä vielä kaksi viikkoa ja neljä päivää? 
Näitä minä mietin, vaikka miettimisestä ei ole mitään hyötyä. 
Äidillä on se aika, mikä on. Ei minun sitä tarvitse tietää. 
Miksi silti mietin? Ennustettavuutta, hallittavuutta, varautumista? Niitäkö etsin? 

Aina välillä on tuntuja, että varmaan tänään tapahtuu jotain, varmaan tänään isä soittaa, että on tapahtunut käänne, varmaan huomenna tai kahden päivän päästä jotakin... 
Surkeita, virkaheittoja etiäisiä, jotka eivät tiedä mitään tulevasta. 

Päätän ajatella, että äiti on hengissä äitienpäivänä ja me menemme silloin häntä katsomaan. 
Alan ehti epäillä päätöstä. En onnistu luomaan itseeni levollisuutta. 










Ei kommentteja: