keskiviikko 11. huhtikuuta 2018

Polku kulki jälleen tasaista maata pitkin

Eilen jaksoin pitkän työpäivän, jossa oli monta virettä vaativaa asiaa.
Tänään en sitten olisi jaksanut melkein mitään.
Jotenkin vierittelin päivän läpi
ja tunnit, jotka olisin voinut käyttää tehokkaasti, vain valuivat johonkin.

***
Juttelin äidin kanssa puhelimessa,
mutta ei siitä juttelusta oikein tule mitään.
Kysyn voinnista ja vaihdetaan samat lauseet,
ei päästä kiinni mihinkään,
ei tule keskustelua.
Puhelu jää lyhyeksi ja sen jälkeen on surullinen olo.

Puheluita ei ole kovin usein.
Siitä on syyllinen olo, vaikka selvästikään puhelimessa puhuminen ei vaan oikein onnistu.
En tiedä onko sillä äidille merkitystä, vai tuntuuko puhuminen pikemminkin häiriöltä.

***
Äidin tila on jotenkin vakiintunut.
Kaksi viikkoa sitten, kun saattohoitopäätös tehtiin, luulin, että äiti kuolisi lähimpien viikkojen aikana.
Aloin elää välittömän lähdön odotuksessa. Nyt tuntuu, että ajatusta pitää jotenkin muuttaa.
Äiti on tosi huonossa kunnossa, mutta todennäköisesti ennen kuolemaa tulee vielä jokin romahdus, jokin kunnon heikkeneminen, jokin välivaihe.

Läheisen hidas kuoleminen tuntuu pitkittyneenä kuormitustilana
ja minulla se tapahtuu tilanteessa, jossa olin pinnistänyt kaikki voimani jaksaakseni syksyn ja alkutalven vaativat projektit, odotin huokaisua ja helpotusta, mutta tempauduinkin suruun, huoleen ja ahdistukseen. Niin, onneksi vasta nyt, kun tälle on edes vähän tilaa elämässä, mutta silti jotenkin väärän aikaan. (En tosin osaa kuvitella tilannetta, jossa sanoisin äidin kuolemisen tapahtumasarjan tulleen "oikeaan aikaan".)
Mutta siis: olen jo valmiiksi väsynyt.
Ja koko ajan on meneillään kaikenlaista aika vaativaa,
välillä hulluja aikarajoja, välillä muuta painetta.

Jos jaksan vielä kaksi viikkoa, sitten on helpompaa.

Juuri nyt ajattelen, että ehkä äitikin jaksaa vielä kaksi viikkoa tai kuusi tai kymmenen tai...
Ehkä menemme sittenkin äitienpäiväksi sinne, kuten aiemmin jo ehdin ajatella.

Samalla, kun ajattelen sitä melkein toiveikkaana (ehkä pahaa ei ole tapahtumassa, ehkä kaikki on taas tasaista, melkein normaalia, jotain mihin totumme ja johon asetumme),
ajatus tuntuu myös ahdistavalta (äiti viikosta toiseen siinä valkoisessa kalseassa huoneessa, äidin kokemus siitä ettei hänen kanssaan jutella, vaan sanotaan vaan, että "pysy täällä", äidin vastaus kivuista kysellessä "jospa se siitä" ja halu vastata, että "ei se siitä, sinä kuolet, kaikki vain pahenee ennen sitä".)

En siis tiedä, mihin tottuisin,
mitä ajattelisin, mitä tuntisin tai tekisin.

***
Toivon, että äiti pääsisi kotiin.
























Ei kommentteja: