perjantai 28. maaliskuuta 2014

Työpöytä tuijottaa takaisin

Tänään siistin työpöytää
niinkuin toukokuussa yleensä,
istuin kokouksessa, olin samaan tapaan kiireinen
ja rauhkea, malttamaton ja viipyilevä.
Kasasin papereita, jotka jäisivät pöydälle odottamaan,
vyöryvät pinot on taltutettu kansioiden väliin näennäiseen järjestykseen.
En osannut lähteä, katsoin vain pinoja ja mietin, miten paljen epäjärjestystä ja keskeneräisyyttä jälkeeni jääkään,
sitäkin, mitä se kaikki, kansioiden sisällöt, pidetyt tunnit, tulevat, mitä ne minulle merkitsevät? Juoksenko niitä pakoon,
mille käännän nyt selkäni, millä mielellä syksyllä palaan?

En lähde ihan vielä,
tämä ei ole viimeinen päivä.
Mutta henkisesti työ irrottaa jo otettaan, kevenee, hellittää
yhden ison ponnistuksen jälkeen, eikä sen aika ole ihan vielä.
Ensi viikko on kevätjuhlaviikko,
viimeistelyä, jättämistä, eroamistakin, eroon jäämistä,
irti päästämistä, irrottautumista, vapautta...

Käännän viitan ympäri ja näytän toista väriä.
En kenekään edessä neljään kuukauteen.
Pelkään sitäkin, jos se tuntuu liian helpottavalta.
Toisaalta ehkä myös ikävöin.
Mutta rauhassa en taida osata lähteä,
on niin ristiriitaista, niin omaa ja niin vierasta samassa kohdassa, joskus aivan samalla hetkelläkin.
Paikkailen viittaa vähän,
etsin oikean sävyistä lankaa.
Mitä minusta nyt, mitä minusta tänään?

Äiti ainakin ---
lapset huutavat ruokaa,
mutta jotakin sitten myös muuta...

Ei kommentteja: