maanantai 31. maaliskuuta 2014

Hullunhyväksyvä katse

Tänään kuuntelin kauniita sanoja hyvästä ja arvokkaasta,
ihmellisestä hullunhyväksyvästä katseesta.
Upposin ääneen ja kuviin, keskityin ihmeellisesti, tilaisuus oli täynnä, ylikin ja aluksi meille sanottiin, ettemme mahtuisi sisälle, mutta mahduimme kuitenkin, seisoin taka-alalla ensimmäisen luennon ajan.

Jokin katseessa, nähdyksi tulemisessa koskettaa niin paljon.

Jo pelkkä kysymys: "miten haluaisit tulla nähdyksi" on niin ajatuksia herättävä ja mullistava.
Aion kysyä sen lapsiltani
ja olen aika varma, että sitä ei ole koskaan kysytty minulta.

En osaisi vastata.
En osaa vastata.

Rakkaudellisen katseen ajatus,
kiinnostumisen ajatus, kuuntelemisen ajatus...

Haluaisin ymmärtää muita paremmin, asettua paremmin yhteyteen, kysyä enemmän ja kuunnella tarkemmin. Mutta haluaisin itsekin tulla nähdyksi, kuulluksi, olla jollekin kiinnostava, haluaisin kertoa tarinani, olla kokonainen, olla alusta loppuun...

Välillä ajattelen, ettei aikuisena kukaan halua tuntea minua erityisesti.
Sellainen on kuulunut nuoruuden ystävyyteen ja rakastumisiin,
mutta tässä "oikeassa elämässä" sellaiselle ei enää ole tilaa.
Tarina on liian pitkä, illat liian lyhyitä, kiireet liian ilmeisiä,
mieli liian epäluuloinen, äiti tavoittamattomissa
ja minä olen tullut liian monimutkaiseksi ja
ehkä tavallaan aiempaa vetäytyneemmäksi.

Katson kuvia,
katson sanoja.
Piirsin itsestäni sanakuvaa ja kuinka vapauttavaa se olikaan, nähdä itsensä sivusta, nähdä armollisemmin ja selittämättä, yksinkertaisemmin ja inhimillisemmin.
Ymmärsin, että jos näkisi itseni useammin niin,
olisi hiukan toinen, muokkautuisin toiseksi, rakentaisin toisen tarinan...

Katsoa, kuulla, kysyä.
Milloinkahan kukaan on kysynyt minulta mitään?
Yritän itse muistaa kysyä. Tänään kysyin lapsilta ja sain tietää asioita, joita vaille olisin muuten jäänyt. Aion muistaa kysyä jotain joka päivä.

Ja aion ottaa kuvia,
uudenlaisia, tutkivia ja rakkaudellisia kuvia.

Ei kommentteja: