sunnuntai 9. maaliskuuta 2014

Äitiä ei ole helppo jakaa

"En tiedä miten hyvin sä muistat tän lapsuudesta,
mutta äitiä ei ole helppo jakaa."

Koppaan yhden syliin.
Kaksi jää ilman.

Kellin yhden kanssa matolla.
Kaksi katsoo vierestä.

Juttelen yhden asiasta ruokapöydässä.
Kaksi asiaa odottaa.

Äitinä ei ole helppo jakaa vajavaista, laihanlaista huomiotaan tasaisesti tarvitseville
oikeaan aikaan, oikeassa suhteessa, oikeat keinot valiten.

Luulin jotenkin selvinneeni tässä lähivanhempana, puolitoista kuukautta.
Mutta on syynsä sille, että yhdellä lapsella on kaksi vanhempaa,
kolmesta lapsesta nyt puhumattakaan.

Isoin ikävöi isää,
pinnistelee kovin,
kuulee kaiken, aistii enemmän.

Olen yrittänyt hallita kaikkea, siitä kireys.
Suoraviivaista ja selkeää olen ajatellut jaksavani.
Tajusin, että muut venyvät vuokseni,
että voisin olla sallivampi, että voisin repsottaa enemmän
tai ainakin eri asioissa.

Ei silti mitään selviä toimintaohjeita.
Taas huomenna halaan yhtä, muiden on kylmä.
Voikohan ihminen koskaan olla tarpeeksi toiselle? Tai
olenko se vain minä - niin oudosti varautunut, supistuva,
hakeutuu aukeille paikoille? Jos alkaisinkin elää ihan iholta,
alkaisin pelkäksi syliksi, kuuntelisin aina koko tarinan, alusta loppuun - voisinko, vain alkaa?

Teen hulluja vaihtokauppoja.
Vaihdan kauriin säkilliseen käpyjä.



2 kommenttia:

Ellinoora kirjoitti...

"repsottaa enemmän" - hyvä huomio! Onko se niin, että opettajaihmiset usein ajautuvat täydellisyyspyrkimysten kierteeseen?
Opin kerran yhdellä psykodraamakurssilla, että äidillä on kolme kainaloa. Kun keksii miten, saa kaikki kolme kerralla mahtumaan...

Marikki kirjoitti...

Äääh! Mää tarvitsen heti sellaisen kurssin!

Opettaminen on siitä käsittämätön työ, että siinä voi syntyä odotus ja illuusio siitä, että voi määritellä toisten ihmisten tekemisiä ja elämää. Hallinnantuntu, hallinnantarve.