maanantai 17. maaliskuuta 2014

Aurikolasihiipparin elämää

Keväiset hanget auringonpaisteessa.
Työpaikan hämärät käytävät.
Ikkuna. Ristivalo.
Kontrasti.

Siis: aurinkolasit,
etenkin sisätiloissa,
arvaamattomien valopyrskäysten varalta,
aivosuoja, mielirauhoitus, sulkumerkki.

***
Aurinkolasit herättivät yllättävän paljon huomiota.
Lopulta tulin kamalan tietoiseksi itsestäni ja siitä, että herätän huomiota
samaan aikaan, kun itse toisaalta koin yhä vähemmän omituiseksi liikkua hämärretyssä sisämaailmassani.
En välitä. Selvisin. Mikään valo ei porautunut minuun liian syvälle. Ei ollut ihan vakaa olo, mutta nyt on hyvä, aivan hyvä. Tosin ruutu ei ole paras tuttavani, täytyy varoa vähän.

Aurinkolasihiippari laskee myös päiviä,
käytävillähiippailupäiviä (pari kourallista ja vähän päälle),
päiviä, joiden jälkeen on taas aurinkolaseille käyttöä niiden tyypillisemmässä käyttöilmastossa,
valmistelupäiviä, pakastimen tyhjäksisyöntipäiviä...

Nyt on jo pimeää. Aurinkolaseja ei tarvita.
Silmät painavat. Kyselen lapselta historiaa.
Pidän erityiseti otsikosta: "Taitelijat etsivät sielua ja löysivät perspektiivin." 






1 kommentti:

mm kirjoitti...

Tuolta aikaisemmasta:
Lauseilla voi tavoittaa tuntemattoman silloinkin, kun tulkinta saattaa olla erilainen. Tässä en tarvinnut tulkintaa:
"En pysty työskentelemään ihanteellisissa olosuhteissa.
Liki mahdottomissa saatan saada jotakin aikaiseksi."

Migreenistä: Läheisellänikin on Migreeni. Kunnioituksesta käytän tuota isoa alkukirjainta. Hän oli juuri täällä pari viikkoa ja joutui täälläkin taas kerran käymään kipucoctaililla päivystyksessä. Hänenkin takiaan luen kiinnostuksella ja sympatialla näitä migheenijuttujasikin. Jo se, että pystyy jotenkin sanoittamaan tuota kaikkea, auttaa rajoittamaan sitä. On olemassa elämää sen ulkopuolellakin.