maanantai 20. tammikuuta 2014

Hyvästelen rakastani

Saatan rakkaani bussipysäkille. Hän nostaa matkalaukut auton perästä
ja vilkuttaa minulle vielä lasin läpi.
Vastakkaisella pysäkillä odottaa poika, jolle pidän tänään kokeen.
Hän on matkalla kouluun. Hän ei tiedä mitään siitä, että hyvästelen rakastani,
hän näkee minut vain sen läpi, millaisia tehtäviä hän kohta ajattelee.
Tiedän, että hän ajattelee niitä hyvin. Hän nauttii ajattelemisesta.

Kaikki tuntuu yhteenkietoutuneelta.

Lapsi selittää alakerrassa: "Isi lähti just pois. Me ollaan kaikki henkisesti kipeitä - meidän täytyy jäädä kotiin." Lapset ovat olleet kovin terveitä, haaveilevat sairaspäivistä, sairasmaanantaista, jolloin ei tarvitsi mennä kouluun.

Toivon, että minuun on kasautunut aikuisuutta tulevina viikkoina käytettäväksi:
kärsivällisyyttä, käytännöllisyyttä ja rauhaa.
Tiedän, että yritän ainakin. Lapsetkin yrittävät. Ehkä meillä menee ihan hyvin.
Menen kouluun ja toivon, että olisin jo kotona.
Tänään tunnen itseni huonoksi opettajaksi,
olen jotenkin liian irrallaan kaikesta, ajatukseni katkeavat, on melkein kuin en tuntisi ketään.

Kaikki tuntuu yhteenkietoutuneelta.

Rakkaani on poissa, mutta vain muutaman tuhannen kilometrin päässä.
Hän on perillä ennen iltaa, melkein yhtä aikaa minun kanssani.
Olen vain tässä käytännöllisessä mielessä yksin,
ja siltikin seurassa,
meitä on täällä monta, monet askeleet, monta sylityksin, monta mielipidettä, monta muistettavaa, luistimet, villapuku, uskonnonkoe, harrastuskerho, kadonneet talvirukkaset.

Aloitan. Katson vähän sitä kirjaa, josta kohta opetan. Ehkä löydän itseeni sitäkin.
Saatan olla tänään aikomusteni mukaisesti tehokas, raivata tilaa myöhemmin käytettäväksi.
Kun tulen kotiin, hoivaan meitä kaikkia, itseänikin.






Ei kommentteja: