Työpöytä tuijottaa takaisin

Tänään siistin työpöytää
niinkuin toukokuussa yleensä,
istuin kokouksessa, olin samaan tapaan kiireinen
ja rauhkea, malttamaton ja viipyilevä.
Kasasin papereita, jotka jäisivät pöydälle odottamaan,
vyöryvät pinot on taltutettu kansioiden väliin näennäiseen järjestykseen.
En osannut lähteä, katsoin vain pinoja ja mietin, miten paljen epäjärjestystä ja keskeneräisyyttä jälkeeni jääkään,
sitäkin, mitä se kaikki, kansioiden sisällöt, pidetyt tunnit, tulevat, mitä ne minulle merkitsevät? Juoksenko niitä pakoon,
mille käännän nyt selkäni, millä mielellä syksyllä palaan?

En lähde ihan vielä,
tämä ei ole viimeinen päivä.
Mutta henkisesti työ irrottaa jo otettaan, kevenee, hellittää
yhden ison ponnistuksen jälkeen, eikä sen aika ole ihan vielä.
Ensi viikko on kevätjuhlaviikko,
viimeistelyä, jättämistä, eroamistakin, eroon jäämistä,
irti päästämistä, irrottautumista, vapautta...

Käännän viitan ympäri ja näytän toista väriä.
En kenekään edessä neljään kuukauteen.
Pelkään sitäkin, jos se tuntuu liian helpottavalta.
Toisaalta ehkä myös ikävöin.
Mutta rauhassa en taida osata lähteä,
on niin ristiriitaista, niin omaa ja niin vierasta samassa kohdassa, joskus aivan samalla hetkelläkin.
Paikkailen viittaa vähän,
etsin oikean sävyistä lankaa.
Mitä minusta nyt, mitä minusta tänään?

Äiti ainakin ---
lapset huutavat ruokaa,
mutta jotakin sitten myös muuta...

Kevätpäivänseisaus

Uskon sääennustuksia
ja vietän talvea viimeistä päivää.
Huomiseksi on luvattu lämmintä
ja siitä eteenpäin.
Ennusteettomaan väliin ei montaa päivää mahdu
ja siellä minne menemme ovat puut jo kukassa.

Nyt nautin siis talvesta: lumihiutaleista,
tunnelmallisesta maisemasta, katulamppujen
valaisemasta vaaleanpunaisesta lumesta,
illan hämystä, ehkä jopa kynttilän saattaisin sytyttää.

Ei sillä, että talvea tulisi yhtään ikävä,
elämme kevään odotuksessa ja ennakoivissa kesäajatuksissa.
Ihan mieluusti jo hyvästelen tuon takapihan maiseman,
tavataan sitten taas, mieluiten ensi joulukuussa.

Aurikolasihiipparin elämää

Keväiset hanget auringonpaisteessa.
Työpaikan hämärät käytävät.
Ikkuna. Ristivalo.
Kontrasti.

Siis: aurinkolasit,
etenkin sisätiloissa,
arvaamattomien valopyrskäysten varalta,
aivosuoja, mielirauhoitus, sulkumerkki.

***
Aurinkolasit herättivät yllättävän paljon huomiota.
Lopulta tulin kamalan tietoiseksi itsestäni ja siitä, että herätän huomiota
samaan aikaan, kun itse toisaalta koin yhä vähemmän omituiseksi liikkua hämärretyssä sisämaailmassani.
En välitä. Selvisin. Mikään valo ei porautunut minuun liian syvälle. Ei ollut ihan vakaa olo, mutta nyt on hyvä, aivan hyvä. Tosin ruutu ei ole paras tuttavani, täytyy varoa vähän.

Aurinkolasihiippari laskee myös päiviä,
käytävillähiippailupäiviä (pari kourallista ja vähän päälle),
päiviä, joiden jälkeen on taas aurinkolaseille käyttöä niiden tyypillisemmässä käyttöilmastossa,
valmistelupäiviä, pakastimen tyhjäksisyöntipäiviä...

Nyt on jo pimeää. Aurinkolaseja ei tarvita.
Silmät painavat. Kyselen lapselta historiaa.
Pidän erityiseti otsikosta: "Taitelijat etsivät sielua ja löysivät perspektiivin." 

Pettymys sentään

Olen kulkenut viikon läpi vai kulkivatko päivät lävitseni, en tiedä.
Olen nähnyt kirkkaasti, olen kävellyt halki raikkaiden kevätiltojen,
olen hämmästynyt lumesta ja sokeutunut kirkkaudesta.
Olen toistanut tavanomaisia liikkeitä, kiitollisena ja yllättyneenä.
Olen tehnyt työtä, olen puhunut lasteni kanssa, olen käynyt teatterissa
ja nauttinut sanoista, ajatuksista, ilmeistä, nauranut ja melkein itkenytkin.

Ja nyt istun tässä
niin pettyneenä.
Yritin nukkua aurat pois,
lääkitsin ja lepäsin,
ja nyt olen tässä pää epäselvänä,
katse epäselvänä ja
mieli pelokkaana uuden kierteen
varalta.

Tämä tuli ihan varoittamatta, ilman pitkiä esioireita. Edessä ovat viikot,
jotka vaativat paljon ja vaativat ehdottomasti selkeän mielen. En jaksaisi pudota nyt,
minä tarvitsen minua tässä. Kolmen viikon päästä lähdemme matkalle. Työt ovat
vaativassa vaiheessa, enkä edes kestä ajatusta, että joutuisin taas olemaan heikko lenkki,
luistelemaan pois ja jättämään tilanteet muiden haltuun. Jo nyt on tunne, että olen pettänyt
opiskelijani, kun olen joutunut perumaan juttuja. Tässä vaiheessa kurssit vielä jotenkin ovat kurottavissa kasaan, mutta jos nyt vielä...

Tiedän, että katastrofoin.
Tämä olo on nyt.
Huomenna voi olla hyvä.
Tämä on yksittäinen kohtaus,
ei välttämättä kierteen alku.
Jos uusi kohtaus vielä tulee,
otan erilaisen lääkkeen. Ja
se saattaa toimia, vaikka tämä
tämän kertainen ei toiminut.

En ole nyt rauhallinen, koska tässä olossa en ole rauhallinen.
En vain ole. Ei auta kuin odottaa, odottaa vain.

Paradokseja

I

En pysty työskentelemään ihanteellisissa olosuhteissa.

Liki mahdottomissa saatan saada jotakin aikaiseksi.

II

Tekeminen ei saa olla liian tärkeää.

Jos tekemiseen on vain sivusuhde, se sujuu paremmin.

III

Tekeminen on elintärkeää.

IV

Parempi toimia läheisessä suhteessa omaan katoavaisuutensa.

V

”Elämä on tyhjä kuppi, matottomat portaat...”

VI

Seurava hetki on merkitysellinen

ja merkityksetön.

Äitiä ei ole helppo jakaa

"En tiedä miten hyvin sä muistat tän lapsuudesta,
mutta äitiä ei ole helppo jakaa."

Koppaan yhden syliin.
Kaksi jää ilman.

Kellin yhden kanssa matolla.
Kaksi katsoo vierestä.

Juttelen yhden asiasta ruokapöydässä.
Kaksi asiaa odottaa.

Äitinä ei ole helppo jakaa vajavaista, laihanlaista huomiotaan tasaisesti tarvitseville
oikeaan aikaan, oikeassa suhteessa, oikeat keinot valiten.

Luulin jotenkin selvinneeni tässä lähivanhempana, puolitoista kuukautta.
Mutta on syynsä sille, että yhdellä lapsella on kaksi vanhempaa,
kolmesta lapsesta nyt puhumattakaan.

Isoin ikävöi isää,
pinnistelee kovin,
kuulee kaiken, aistii enemmän.

Olen yrittänyt hallita kaikkea, siitä kireys.
Suoraviivaista ja selkeää olen ajatellut jaksavani.
Tajusin, että muut venyvät vuokseni,
että voisin olla sallivampi, että voisin repsottaa enemmän
tai ainakin eri asioissa.

Ei silti mitään selviä toimintaohjeita.
Taas huomenna halaan yhtä, muiden on kylmä.
Voikohan ihminen koskaan olla tarpeeksi toiselle? Tai
olenko se vain minä - niin oudosti varautunut, supistuva,
hakeutuu aukeille paikoille? Jos alkaisinkin elää ihan iholta,
alkaisin pelkäksi syliksi, kuuntelisin aina koko tarinan, alusta loppuun - voisinko, vain alkaa?

Teen hulluja vaihtokauppoja.
Vaihdan kauriin säkilliseen käpyjä.

Pinnalla

On kuin olisin ajelehtinut hyökyaallon vietävänä viimeiset neljä viikkoa
ja nyt nostan pääni vedestä jossakin rannan tuntumassa,
katselen ympärilleni, tapailen jaloilla pohjaa,
ihmettelen, missä olen
ja tunnistan tuttuja maamerkkejä.

Alan palautua itsekseni
ja katson taakse ihmetellen, millaisesta sumusta oikein olen tullut läpi.
Eilen tyhjensin viimein sen alakerran pakastimen! (Yläkerran pakastin on onneksi paljon pienempi ja meillä on vielä neljä viikkoa on aikaa.)  Kaavailin aamuksi kolmen lajin kokkaukset ja ihmettelin, mitä me olemme syöneet edelliset neljä viikkoa?

Alan ajatella niitä asioita, joita nyt yleensäkin ajattelen.

Ulkoilen poikieni kanssa. Otan valokuvia kiipeilytelineestä.

Olen edelleen varovainen ja varuillani.
Varon valoja ja ääniä ja nälkää ja niskajumitusta.
Välillä on auramaisia tuntemuksia, mutta uutta kohtausta ei kuitenkaan ole tullut.
Välillä on vähän pahoinvoiva olokin, mutta uutta kohtausta ei.
Lepään kaiken kurjan yli, jos vain voin.

Ajatusten vapaus on ihaninta!
Vihdoin mieli taas toimii, jotkut omituiset ajatukset vähän haihtuvat, elämä tuntuu maistuvalta, en ole  ihan niin eksyksissä, hapuilen kun se elämään kuuluu sekin...

Valoa!

Iso annos särkylääkettä ja cokista (kofeiinia) perään.
Lääkärikäynti.
Kirkkaita hetkiä, vihdoin edes toiveikas olo,
oikein toiveikas olo, jos ei nyt tieto ihan, että päättyy ja hälvenee,
jokin taite on, jokin taite tässä!
Iltapäivällä kuitenkin uupumusväsypahaolo. Nukun sen läpi.
Nyt taas liikutan jäseniä.

Lääkärillä älysin sanoa, että maanantai myös,
että en mene enää kouluun romahtelemaan,
ja että opiskelijat tarvitsevat opettajan,
sellainen aamulla katsotaan menenkö vai en, ei nyt sovi,
pitää voida järjestää etukäteen, siellä pitää olla varmasti
joku.
Niinpä sairasloma on maanantaihin.
Jos pää ei silloin ole kirkas, työterveyteen,
resepti, päivystykseen ja kovat lääkkeet piikkinä suoneen.
Ei kuulosta puoleensavetävältä. Aion säikähtää terveeksi. 

***
Luen Joni Pyysalon kokoelmaa Kuolema, rakkaus ja lisälaitteet.
Pakahduttavia, surullisia ja tosia sanoja.

Lainaan runoa ja vietän lepopäivää

"KOTIINPALUU

Hän palasi takaisin. Ei sanonut mitään.
Oli kuitenkin selvää, että jotain ikävää oli tapahtunut.
Hän pani maata vaatteet päällä.
Hän veti viltin päänsä yli.
Koukisti polvensa.
Hän on nelissäkymmenissä, mutta ei tällä hetkellä.
Hän on - vain sen ikäinen kuin äitinsä kohdussa,
seitsemän nahkan takana, suojelevassa pimeydessä.
Huomenna hän pitää luennon homeostaasista
metagalaktisessa kosmonautiikassa.
Nyt hän käpertynyt kokoon, nukkuu."

                         Wislawa Szymborska

Ny mie romahin...

Siis silleen totaalisesti ja nolosti ja tietysti ihmisen silmien edessä.

Romahduksen ainekset

- repullinen aamulla kerättyä urheutta ja suomalaista sisua: jos pystyy, niin tää menee töihin, jos tulee aurat tai muuten paha tila, sitten ei mee, mutta muuten menee, jos on kerran migreeni pakko olla neljä viikkoa peräkanaa, niin sitten vaan elämä on sitä, että on migreenioireita ja sitten tehdän asioita migreenioireissa

- hälyinen käytävä, jossa kaksi pikaista keskustelua opiskelijoiden kanssa, kirkkaat valot, lisääntynyt pahoinvointi jo ajomatkasta ja portaiden nousemisesta

- empaattinen työkaveri, jolle ei voi vastata, että kaikki on ihan OK... 

Seuraukset

- repullinen aamulla kerätty urheutta ja suomalaista sisua valuu maan rakoon erittäin nopeasti

- Marikki selittää, ettei edellenkään ole hyvä olla

- Marikki saa myötätuntoa ja hoivaa

- Marikki alkaa parkua (ei kestä myötätuntoa ja hoivaa)

- Marikki ei saa itseään kasaan, tunti on alkamassa, Marikki ei pysty lähtemään tunnille, työkaveri menee Marikin tunnille, Marikki makaa romahtaneena työpöydällään ja yritää olla huomaamaton (työpöytä on avokonttorissa), rehtori tulee paikalle, rehtori tietää tilanteesta, rehtori soittaa työterveyteen

- Marikki menee työterveyteen, Marikki jatkaa työterveydessä parkumista ja itsensä nolaamista, terveydenhoitaja kirjoittaa kolme päivää sairaslomaa ja varaa loppuviikkoon lääkäriajan

- Marikki parkuu ja ajaa kotiin ja vaipuu sohvalle

- Marikki ei saa uutta migreenikohtausta, mutta on huonovointinen, näköhäiriöinen ja väsynyt 

Mikä Marikkia hävettää

- se että luulee olevansa työkunnossa mutta ei ole

- se että ei ole työkunnossa

- se että ei ole koko ajan toimintakyvytön, vaan pystyy välillä tekemään jotakin tarpeellista ja täyspäisen näköistä (miksi Marikki siis on sairaslomalla?) 

- se ettei saa tautia haltuun

- se että itkee töissä

- se että itkeet töissä vaikka muut näkevät

- se että ei suojaa itseään tarpeeksi vankalla panssarilla, vaan itseasiassa menee töihin itkemään

- se että ei soita aamulla esimiehelle, että nyt hitokseen kolme päivää sairaslomaa, koska tässä tilassa ei töissä sinnittelyssä ole mitään järkeä, vaikka tajuaa, että niin kannattaisi tehdä ja sen sijaan sitten päätyy draamaqueeneilemään työpaikallaan (toistuvasti)

- se että haluaakin vaan olla kotona

ps. Marikki aikoo jatkossa kirjoittaa jostakin muustakin kuin migreenistä.