lauantai 30. lokakuuta 2010

Pikkuisen sairaskertomusta

Leikkaus oli torstaina. Sairaalaan tuli saapua seitsemäksi.
Ennakolta olin ajatellut, että menen sinne omin neuvoineni, miehenihän pitäisi viedä pojat päiväkotiin.
Ystävä pystyi kuitenkin auttamaan jopa näin aamuvarhaisella ja
sain miehen saattamaan minua sairaalaan.
Aika pian kuulin, että olen vasta kolmantena leikkausvuorossa ja että saisin odottaa vuoroani syömättä ja juomatta iltapäivän puolelle. Onneksi en tiennyt sitä etukäteen. Olisin kuviteellut aamun odottelun olevan kamalaa ja jännityksensekaista, mitä se ei kuitenkaan ollut. Minulla oli vähän dramaattinen kirja mukana ja sen avulla pääsin sopivaan, aika rauhalliseenkin mielentilaan omista (vähäisemmistä) koettelemuksistani.
Olin onneksi ottanut mukaan oman ihanan villatakin ja rennot housut, joilla täydensin sairaalaan leikkauskolttua, joka siis minullekin puettiin silloin heti seitsemältä.

Leikkauksen alkaminen viivästyi suunnitellusta ja pari hoitajaa jo varoitteli, että joskus on käynyt niinkin, ettei suunniteltua leikkausta sitten vaan ehditä tekemään, kun edeltävät ovat venyneet tai lääkäri on joutunut mukaan johonkin akuuttiin juttuun. Ehdin jo ajatella, miten noloa ja sekavaa olisi mennä seuraavana päivänä takaisin töihin korvaamaan sijaisia, jotka ovat jo tehneet työtä tulevien tuntiensa eteen, opiskelijoiden eteen, jotka eivät mitenkään voisi tajuta, että yhtenä hetkenä sanon olevani poissa ja toisena olenkin siellä. Niin.. ja että joutuisimme tekemään uudelleen saman ruljanssin sijaisten hankkimisessa ja kurssien etukäteissuunittelussa. Olin siis pelkästään helpottunut, kun sairaanhoitaja tuli ilmoittamaan, että leikkaus ehditään kuitenkin tehdä.

En ole koskaan ennen saanut diapamia. Matalaan verensokeriin yhdistettynä esilääkitys teki aika rennon fiiliksen, joka hälveni vain hetkeksi leikkaussalin kirkkaisiin valoihin saavuttaessa.

Heräämössä tuntui, kuin yrittäisin nousta yöllä sudenhetkellä syvästä unesta. Pienten lasten äitinä tuntuikin sitten yleelliseltä, että oikeastaan ei ollut mitään pakkoa tai kiirettä herätä. Ihan sain vaan levätä mielin määrin. Ja sitten tajuntaan iskeytyi, että nyt leikkaus sitten oli jo ohi. Ja että minähän olen ihan hengissä ja olokaan ei ole ollenkaan niin kurja, kuin mitä olin ennakoinut! Olisin halunnut heti illalla yrittää pystyyn, mutta siihen ei annettu lupaa. Lepäilin siis vain - ja kutsuin vähän väliä yöhoitajaa tuomaan vettä tai jotain muuta. Olo oli siis kuin omilla lapsilla iltatoiminen aikaan: "Äitii, vettä!" "Äiti, mun peitto on myttyrässä!" "Äitii, mä en saa unta..." 

Seuraavana päivänä ihmettelin saman huoneen mummojen kanssa leikkauksesta toipumista. Luin kirjaa. Kokeilin kävelemistä. Kuuntelin mummojen juttuja ja kerroin vähän omiakin. Naureskelimme ja kannustimme toisiamme. Minä olin keveimmin aihein liikkeessä ja pääsin myös ensimmäisen kotiin. Ihana komea mieheni ilmestyi hakemaan ja sairaalahuoneen rauha... se vaihtui tähän perushärdelliin.

Nyt tehtävänä olisi sitten kuntoutua:
se tapahtuu saamien ohjeiden valossa niin, että liikun lempeästi,
mutta varon leikkausaluetta rasittavia juttuja (nostamista, kyykkimistä jne).
Olen siivouskiellossa, enkä saa nostaa kauppakasseja, lapsia tai mitään muutakaan painavaa.
Sairauslomaa on kuukausi. Se on koulutyössä pitkä aika. Hommaa hoitaa kolme eri sijaista.
Itse teen koeviikon kokeet ja taidan ne joutua myös itse arvioimaan.

Olen kiitollinen ja helpottunut siitä, että voin nyt näin hyvin,
eikä mikään mennyt hankalasti tai pieleen.
Leikkauksen tuomaa hyötyä on tietysti vielä liian aikaista arvioida ja
leikkauksen lopullista onnistumista katsotaan sitten vasta muutamien kuukausien päästä.

2 kommenttia:

Elina Koivisto kirjoitti...

Hienoa, että meni noin hienosti! Toivottavasti toivut nopeasti.

Marikki kirjoitti...

Kiitos! Nyt näyttää aika hyvältä. Vaikka kotona on kyllä ainakin näin viikonloppuisin niin paljon virikkeitä ja toimintayllykkeitä, että mietin, tuleeko levättyä sittenkään tarpeeksi. Toisaalta enpähän ainakaan jää turhaan sängynpohjalle toipumista hidastamaan...