sunnuntai 31. lokakuuta 2010

Mitä mummot sanoivat

Olin sairaalahuoneessa kahden mukavan mummmo kanssa.
Toinen mietti vähän epäluuloisena, mitä lääkkeitä mahtavat häneen laittaa nukutuksen aikana, kun ei pääse itse tarkistamaan.

Sanoi, että kun sairaus oli löytynyt, hän ajatteli ensin että tästä sitä sitten ollaan menossa kuollutta ukkoa tapaamaan.

Molemmat tykkäsivät sympaattisesta mieslääkäristä. Se on hyvä, kun sanotaan asiat justiin niinkuin ne on. Ei ole pahanlaatuista, oli lääkäri saanut sanoa. Luotanko minä enemmän nais- vai mieslääkäreihin, kysytään. Sanon, että naisiin, mutta en liian nuoriin, lukiolaisennäköisiin. Mummot luottavat miehiin enemmän. Mutta eivät hekään mihinkään pojankloppiloihin.

Sairaalaruoka on heistä kummallista. Mummo tekee itse perinteistä ruokaa. Lihapullia ja perunamuussia. Ja mustikkapiirakkaa lapsille ja lapsenlapsille. Nugettia laittaa, jos lapsenlapsi tullee kyllään. Ei ole mitään öljylöitä osannu käyttää. Voimariinia leivälle ja voita leivonnassa.
Sanon, että puolukkaomenapiirakka on hyvää. Ollaan samoilla linjoilla.

Miettivät selviämistä yksin, sitten kun kotiutuvat. Ehtiikö tytär käydä kaupassa ja laittaa asioita, ennen kuin lähtee töihin pohjoisiin? Pitäähän sinne lähteä, kun on siellä tarvetta papeille. Toisella on kännykkä aina lattialla, niin että jos rojahtaa lattialle niin vaikka kontaten saapi apuva soitettua.

Mummo ihmettelee, kun nilkat turpoavat tukisukissa ennen leikkausta. Ei siitä hoitajalle viitsi sanoa, pitävät vaan hankalana akkana. Toinen yrittää irrottaa itseään jostain johdosta, kun ei tiedä, miten pääsisi vessaan laitteen kanssa. Ehdottelen, että painaisi hoitajan nappia. Ei halua.
Kävelen käytävälle ja vinkkaan hoitajalle, että nyt se rouva siellä irrottelee itseään koneista...

Molemmat jäivät vielä, kun minä lähdin. Päässevät huomenna kotiin. Ajattelen heitä siinä huoneessa ja tuntuu hyvältä, että tavattiin. Paranemisia. Onneksi oli hyvänlaatuista. Maailma tarvitsee mummoja.

4 kommenttia:

Celia kirjoitti...

Kyllä mummoja tarvitaan :)

Mukava, kun olet toipunut niin, että jaksat bloggaillakin.

Kotiin päästyä tulee voimaantumisentunteita ja sitten riehaantuu tekemään yhtä ja toista kiellettyä, kuten pyykin pesemistä tai lapsen nostelua. Kivut tulevat vasta myöhemmin, tiedän kokemuksesta.

Usko siis sitä mukavaa lääkärisetää ja otahan rauhallisesti. ;)

Marikki kirjoitti...

Kiitos varoitteluista. Yritän ottaaa rauhallisesti. Meille tulee huomenna siivooja (!!!), joten nyt olisi sitten kiusaus vähän järjestellä paikkoja...

Tänään tosin tuntuun, että väsymys tulee nopeasti perässä, jos jotain pientäkin puuhastelen, joten se vähän hillitsee.

Yritän siis keskittyä minua vetreämpien toimijoiden komentam... eiku siis motivoimiseen.

Katja kirjoitti...

Sinä tosiaan olit siellä jo! Ohi on, hyvä niin. Minulta oli kadonnut muutama aiempi tekstisi.

Voi mummoja. Parasta antia nuo kohtaamiset. Minä yleensä istun mumojen kanssa verikoejonoissa. Mieluusti juttelen ja kuuntelen.

Siellä toipuminen odottaa. Minäkin kehotan malttiin, vaikka se onkin hankalaa. (Hölmöyksissäni menin pellolle kantamaan vesiämpäreitä ihan liian aikaisin oman leikkaukseni jälkeen. Ei siitä muuta haittaa ollut kuin että haavojen paraneminen pitkittyi. Ja sattui niin vietävästi. Fiksu idea tuo siivooja. Yritä nauttia siitä, että joku muu on tekemässä!)

mm kirjoitti...

Voi mitä juttuja :)
Olit kuin ulkomailla uudessa kontekstissa. Tuo kännykkä lattialla on yksi osoitus sopeutumisesta omaan tilaan. Edes kontaten...

Tulee mieleen oma äitini, joka viimeistä kertaa kotoa lähtiessään oli yöllä ensin soittanut itselleen ambulanssin ja sitten soitti meille sadan kilometrin päähän, että emme huolestuisi, kun hän ei (ennen kännykkäaikaa) vastaa puhelimeen. Ehdin sentään vielä tavata hänet sairaalassa ennen kuolemaa.