tiistai 13. maaliskuuta 2018

Suojautuminen

Tänään olen miettinyt sitä, miten mieli suojautuu ja sopeutuu.
Suru, joka avautui vuolaiksi kyyneliksi niinä päivinä, kun päätökset elvyttämättä jättämisistä ja tehohoidon välttämisestä tehtiin, sulkeutuu vähitellen,
kun päivät kuluvat, kuulen äidin voinnista, mitään uutta ei tapahdu,
kun tartun arjen asioihin, tehtävälistoihin,
kun en voi aivan koko ajan odottaa, jotakin tapahtuvaksi, vaikka varmasti tulee päivä, jolloin tapahtuu taas jokin käänne, jokin vaikeus, ehkä jokin helpotuskin tai virkistyminen ja
joskus se, mikä tulee viimeiseksi.

Poltan joka ilta kynttilää, jonka väri muistuttaa minua äidistä.

Kyllä surukin on lähellä,
ajatukset raskaat.
Toivon, ettei äiti joutuisi kovin kärsimään.
En pysty ajattelemaan, miltä elämä tuntuu silloin, kun ei voi oikein tehdä mitään,
eikä toivoa paranemisestakaan enää ole.
Silti minulla on sellainen olo, että minä suren sitä enemmän kuin äiti.
Epämukavuuden ja kivun äiti kantaa kuin kuka tahansa,
mutta sitä en tiedä, miten hän hahmottaa oman tilanteensa ja lähestyvän kuoleman.
On ikäänkuin aivovaurio jotenkin säästäisi hänet sen pohtimiselta.
Ehkä hän jotenkin unohtaa pohtia elämäänsä kokonaisuutena,
ehkä se ei ole tarpeellistakaan.
Hänen tuntuu olevan vähän vaikea pysyä kärryillä tavallisistakin päivistä ja tapahtumista.

Tottakai suren ihan koko ajan,
en vain voi itkeä koko ajan. On pakko suojautua
ja hetkittäin se toimii.

Ei kommentteja: