torstai 22. maaliskuuta 2018

Mitä sen jälkeen...?

On mennyt useampi kuukausi totuttautuessa ajatukseen, että äitini tulee kuolemaan ja että kuolema on todellista, ei vain jotakin käsitteellistä, joskus myöhemmin kohdattavaa.

Viime viikolla ajattelin ensimmäisen kerran sitä, mitä tapahtuu sen jälkeen, kun äitini on kuollut. Tähän asti kuoleman lähestymisessä on ollut aivan tarpeeksi ajateltavaa.

Juuri nyt ei tapahdu mitään,
eikä kukaan tiedä aikataulua,
mutta mieli näköjään etenee omia polkujaan,
avautuu surulle,
suojautuu, sulkeutuu,
kerää tarinoita,
kysyy, ennakoi ja valmistautuu.

Nyt kysyn, mitä tapahtuu sitten, kun äitini on lähtenyt?

(Teimme viime viikolla kesäsuunnitelmia, joissa äiti ei enää ollut mukana.
Mietimme, että pojat menisivät ukin luo kesällä pariksi päiväksi keskenään.
Aiemmin sellaista ei ole koskaan edes mietitty, koska isä on ollut äidistä hoitovastuussa.
Kesän suunnitelma perustuu siihen, että äiti ei ainakaan enää palaa kotiin asumaan.
Isällä on enemmän vapautta ja toimintamahdollisuuksia.)

Mitä tapahtuu sitten?
Miltä suru silloin tuntuu? Romahdanko minä jotenkin? Onko ikävä käsittämätön?
Onko suru, jota nyt käyn läpi, poissa lopullisen menetyksen surusta?
Mitä pitää tehdä? Mitä järjestää? Mitä kohdata?
Miten isäni reagoi? (Hyvin käytännöllisesti, oletan. Hän on ehkä jo miettinyt jotakin järjestelyjä valmiiksi. Hän saattaa siivota äidin vaatteet nopeasti pois, ehkä jotakin muutakin. En tiedä haluaako hän jakaa perinnön vai siirtää sen myöhemmäksi, kuten hänen oman isänsä kuollessa tehtiin. )

Miltä elämä tuntuu sitten, kun äitiä ei oikeasti enää ole?
Onko se myös jotenkin helpompaa, kun tarina on kerrottu kokonaan,
ja menetys kertakaikkinen?
(Nyt on jo niin paljon menetystä, äiti ikäänkuin osittain jo poissa ja jokaisessa päivässä valtavasti huolta, epätietoisuutta, kanssakärsimistä.) 

Entä hautajaiset,
pitääkö minun sanoa siellä jotakin,
haluanko sanoa jotakin, kirjoittaa jotain tai etsiä joskus kirjoittamani runon?
Ketä sinne tulee? Ketä kaikkia silloin pitäisi kohdata pitkän pitkän tauon jälkeen?
Mitä puen sinne päälleeni - yksinkertaista ja huomaamatonta mustaa vai äidin kunniaksi hänen tekemän sinistä ja harmaata olevan muinaispuvun?

Ei näitä tarvitse tietää, mutta näitä reittejä ajatukset kuljeksivat.

Ei kommentteja: