maanantai 19. maaliskuuta 2018

Kotoa lähteminen


Kuuntelen puhujaa, joka sanoo, että kohtaamiset ja erot ovat ihmisen kehityksen kannalta ratkaisevia tilanteita.

***
Aamu, jona äiti vietiin terveyskeskukseen, oli aika kaoottinen.
Isä tulee herätessäni minua vastaan ja sanoo, että äiti on sekava, äiti on huonontunut yön aikana, hän ei jaksa mitään, pitää ehkä lähteä.
Äiti ei jaksa tehdä mitä pitäisi, ei jaksa nousta, ei melkein jaksa seisoa sitä hetkeä, joka tarvitaan ihan väistämättä. 
Olisi kovasti tarpeen käydä pesulla alakerrassa, mutta portaita äiti ei mitenkään voi jaksaa kävellä.
Muistan isäni hädän siitä, että hän jää kotiin hoitamaan äitiä mahdottomaan tilanteeseen.

Tehdään lähtöä,
puetaan äidille puhdas yöpuku (kaikki monimutkaisempi olisi liian vaikeaa),
tuetaan äiti kulkemaan autoon, joka on ajettu ihan lähelle ovea.

Äiti makaa päivystyksen sängyllä huoneessa, jonka verhojen takana makaa kaksi muuta ihmistä.
Äiti on keskellä. Sydänfilmiä ja muuta siinä selvitetään. Jutellaan lääkärin kanssa.
Äiti jää terveyskeskukseen laboratoriokokeita varten ja tarkkailuun, seuraavaan päivään, sanotaan.

***
Välillä ajattelen tuota aamua.
Lähdimme niin kuin lähdetään tarkastukseen, selvittämään, että kaikki on riittävän hyvin, että voidaan palata. Lähdimme niin kiireesti, koska oli tunne, että äidillä on kuitenkin hätä.
Varmasti pelkäsimme molemmat isän kanssa, että matka ei ehkä pääty hyvin.

Äiti on ollut sillä reissulla jo yli kolme viikkoa.
En tiedä, palaako hän koskaan enää kotiin.
Ensin ajattelin, että hän ainakin tulee vielä käymään kotona, vaikka siirtyisikin asumaan palvelutaloon tai vastaavaan.
Yhtä hyvin voi olla, ettei hän enää tule kotiin millään tavalla.

Se tuntuu niin surulliselta.
Niinkö arkisesti hän vain lähtee pois omasta kodistaan?
Kaikki tavarat, käsityöt, astiat, valokuvat... ovat siellä, mutta hän ei...
Ehkä tämä itkettää siksi,
että toivoisin, että jos joutuu lähtemään ja jättämään kaiken, olisi aikaa hyvästellä ja valmistautua,
luoda viimeisiä katseita, pitää kädessä viimeisen kerran,
katsoa ympärilleen: tämä on ollut minun, tämä oli minun elämääni, täällä olen elänyt, tässä ovat minun muistoni, valintani, arkeni, sukulaisteni perintöesineet, maisema, jossa olen kylpenyt...

Äidin kohdalla mitään tuollaista ei tapahdu
ja ymmärrän, että usein varmaan käy näin, että lähtö tulee äkillisesti,
eikä jätetä hyvästejä, eikä tehdä kuolinsiivousta.

***
En tiedä kaipaako äitini mitään tällaista.
Hän ei tunnu oikein tavoittelevan mitään tai sillä tavalla kaipaavan mitään.
Isä kertoo, että on vaikeaa jutella äidin kanssa sairaalassa, kun äiti ei oikein kysy mitään.
Se on osa otsalohkovauriota, mutta silti se on niin hämmentävää.
Äiti ei ehkä sure sitä, ettei hän ole kotona.
Äiti sanoo parantumattomasta sairaudestaan: "kyllä tämä tästä".
Emme voi yhdessä käydä tätä läpi. Äiti menettää kotinsa ja elämänsä,
mutta minä olen se, joka itken.

***
Isä kertoo, että viime viikolla äitiä on joutunut oikein herättelemään käydessään vierailulla.
Hereillä pysyminen on ollut vaikeaa ja sanat harvassa.
Hereillä ollessaankin äiti pitää välillä silmiä kiinni, ikäänkuin jo katsominen olisi liian raskasta.
Äiti nukkuu paljon, melkein kuin pieni vauva, öin ja päivin.

Minun mielikuvani on, että hän on jo matkalla, 
että hän lähtee vaiheittain,
että osa hänestä kuoli jo silloin, kun ensimmäinen aivovaurio tapahtui,
ja että nyt hän vain nukkuu, koska uni on lähempänä sitä, minne hän on menossa.



Ei kommentteja: