perjantai 3. syyskuuta 2010

Minusta on tullut "tunneihminen"?

Kuulen itseni
kun puhun työtovereille,
että tänään on hyvä aamu,
kukaan ei herännyt yöllä, kaikki heräsivät ajoissa,
pojat ehtivät päiväkotiin, miten hienosti päivä alkoi...

Minun äänenikö se on?
Tunneääni? Tunnelmaääni?

Enkö minä olekaan se asiallinen,
joka ennemmin katsoo ja odottaa,
se, joka pitää tunteet itsellään
ja puhuu sitten, kun jo jotain sanottavaa. 

Miksi minä puhun näin paljon?
Olenko minä muuttunut vai enkö ennen ole nähnyt itseäni? 
Onko kaikessa pulputuksessa kuitenkin jotain minulle vierasta? 

Hiljainen tunneääneni
tuntee kirjaimet ja tekstin.
Se kuuluu vasta, kun on hiljaista.

Minä haluaisin paljon hiljaista
vähemmän hälyä,
paljon vähemmän hälyä.

Kuintenkin minussa on tämä räiskyvä
ja tilaaottava, dramatisoija, tarinankertoja,
tunneihminen - järkeillyn ja asiallisen
pehmentäjä ja inhimillistäjä.

Kenties se on jonkinlaista läpivalahdusta:
Lasten kanssa tunne on päällimmäisin,
ja subjektiivisin on se tärkein.
En osaa sulkea lukkuja, kun menen muualle.
Viihdyn niin hyvin siinä:
läheisessä, omassa ja henkilökohtaisessa.

Viihdyn kotona tai yksin.
Silloin sydän saa olla
ihon pinnassa.

4 kommenttia:

himalainen kirjoitti...

Minä välillä käyn täällä vähän salaa lukemassa, peilaan kai omaa elämääni, haen hiljaa vahvistusta ajatuksille ja omalle ololle.
Nuo viisi viimeistä riviä olivat sellaisia, joista haluaisin elää. Haluaisin niin löytää mahdollisuuden elää niin. Olen surullinen kun en oikein löydä.

Marikki kirjoitti...

Himalainen, käy vaan kuusen tienoilla. Ilahdun tietysti kommenteista, mutta saa täällä hipsutella hiljalleenkin.

Minusta tuntuu, että kodin ulkopuolella olisi oltava vähän kovempi ja vähän hillitympi ja vähän vähemmän herkkä sille, mitä itsessä liikkuu. Sanoissa ja kirjoittamisessa minussa on sille lupa, ja kotona, hyvänä hetkenä, lasten ympäröimänä.

kirsi-tuuli kirjoitti...

Minä olisin voinut kirjoittaa tämän, tunnistan itseni tekstistäsi. Töissä tehtiin leikkimielinen piirrostestikin - minun tulokseni oli voimakkaasti tunneihminen, jolla ripaus luovuutta.

Aikaisemmin kapinoin tunteita vastaan, ajattelin olevani järki-ihminen kaikki tyynni. Sen ohjaaman kuvittelin toimivani. Kun olen tullut sinummaksi sen kanssa, että tunteet ne minussa vahvasti tilaa vievät, olen ajatellut sitä pikemminkin minun vahvuudekseni.

Kiitos huikean kauniista blogipohjasta. Ihanat, vahvat värit.

Marikki kirjoitti...

Kirsi-Tuuli; hyvä kuulla että tätä on muillakin. On aika hämmentävää, kun huomaan, etten ehkä lainkaan vastaa sitä kuvaa, mikä minulla on itsestäni jotekin vanhasta muistista, ehkä ajoilta, jolloin olin lähinnä arempi kuin nykyisin, ja varmasti myös yksinkertaisesti etäämmällä tunteistani. Pitäisi voida katsoa peiliin, mutta todelliset peilit ovat elämässäni harvassa, en oikein näe itseäni... Kirjoittaminen on yksi peili ja onneksi se on mahdollista!