Kiusaaja!!!

Eilen kolmen tytön porukka oli häirinnyt Minttua ja hänen ystäväänsä koulumatkalla.
Tänään porukan päätekijä oli kiusannut myös Timoteitä. Hän oli tarttunut poikaa takin rinnuksista ja vetänyt pitkin tietä.
Lapset ovat päättäneet mennä huomenna yhdessä kertomaan opettajalle asiasta.
Minttu tosin arveli, että päätekijä ei olisi heidän koulussaan, koska häntä ei ole siellä nähty.

Iltatunnelmissa lapsia pelottaa tulevat koulumatkat ja tämän tytön tekemiset.
Minua ärsyttää.
Haluaisin tehdä tyhjäksi ja suojella heitä kaikelta.
Haluaisin vain turvallisia koulumatkoja
(ja turvallisia kouluja).
Enkä välittäisi päästää lapsianikin pelon maailmaan.

Ajattelen pelottavia asioita

I
ajattelen
pelottavia asioita
ja siis pelkään

vaikka
voi hyvin olla
että pelko
on ainoa todellinen
uhka

tai että vaarat ovat
todellisemmat
jossakin muualla


II
luulen, että pelkäämme
yhdessä,

mutta siitä ei puhuta

ja ne
jotka puhuvat
puhuvat kuultuja
ja luultuja


III
ajattelen pelottavia
asioita,
ajattelen pelkoa,
jähmettymistä
käpertymistä
(johon
ei ole lupaa)

vaaditaan rohkeutta,
tavallista arkista
rohkeutta,
josta ei saa
mitaleita

IV
ajattelen tähtikirjasta
yötä,
eksyttäviä askeleita
lumikinoksia
pimeyttä

luotan pelkään
samassa
en väistä, olen tässä

V
lasken pelkoja
en saa niitä tyhjiksi

päättelen,
että minulla on paljon
menetettävää

lasken lahjat
(pelkään silti)

Huomenna

Huomenna lapsen kaveri tulee kylään.
Huomenna teen pannukakkua.
Huomenna olen toisin
kuin tänään,
en latistu paikalleni,
en pelkää, en ole pahansuopa,
en ajattele synkkiä,
en odota onnistumisia (turhaan), koska en arvioi mitään,
osaan hengittää ja tarttua tarpeelliseen tehtävään.
En valita. Enkä vouhkaa.
En menetä yöuniani latteiden lauseiden yli.
Huomenna opettelen katsomaan paremmin,
pyyhin noen lasista ja älyän välttää sitä vääristävää kohtaa.

Päiväkodin eteisessä muistin, miltä tuntuvat kävelykengät
ja sulanut maa.

Ei edelleenkään pinaattilettuja

Käpyvarastojen tyhjentäminen on edennyt mukavasti.
Tammikuun piti olla kaappien tyhjentämisen teemakuukausi, mutta näyttää siltä, että haluan vielä jatkaa samaan tapaan. Pakastimessa on vielä vaikka mitä mahdollisuuksia.

Olemme syöneet paremmin kuin pitkiin aikoihin! 

Emme ole syöneet mitään väkisin - jos ei tappavan pahaa keittoa lasketa. 

Olen odottanut sopivaa ajatusta ja ideaa ja sitten toteuttanut.
Olennaista on ollut, että ajatellut mitä syömme
ja olen tehnyt ruokaa itse. Olen saanut käytettyä kaikenlaista vanhenemisuhanlaista,
erikoista tai muuten vaan aikaansa odottanutta.

Jossain vaiheessa kuukautta postista tupsahti Tamar Adlerin kirja An Everlasting Meal. Cooking with Economy and Grace. Sitä lukiessani moni asia loksahti paikalleen.
Tunsin tuleeni kotiin - siinä mielessä, että kuvittelen äitini ajatelleen ruuanlaitosta hyvin samantapaisesti kuin Tamar. Tunsin tulleeni kotiin myös siinä mielessä, että kirjassa kuvataan ruuanlaittoa nimenomaan kotikeittiön tapahtumasarjana. Olen siirtynyt uusavuttomasta täystumpelosta kohtuulliseksi keittiöihmiseksi keräilemällä erilaisia keittokirjoja ja kokeilemalla yhtä sun toista. En kuitenkaan ole koskaan ollut oikein kotonani siinä mielikuvassa, että yritän reseptiä noudattaen toistaa jokun (ravintolatason) ruokalajin.

Kirja vapauttaa ihanasti tästä mielikuvasta. Kirjailija kirjoittaa ensisijaisesti ruuanlaiton periaatteista ja ajattelutavasta. Soveltaminen jää jokaiselle itselleen. Nyt, kun olen yrittänyt keksiä käyttötapoja milloin sille ja milloin tälle, olen kyllä hyötynyt siitä, että joku on kirjoittanut omat ideansa muistiin, mutta en ole yrittänytkään noudattaa pilkulleen kenenkään toisen ideaa. Luovaa ja myös rentoa omalla tavallaan. Ja arkista, realistista, maanläheistä.

Erityisen hyvin keittiööni on istunut Tamar Adlerin ajatus siitä, että ateriat syntyvät (synnytetään) siitä, mitä ruoka-aineita on saatavilla, mukaan lukien kaikki se, mikä edellisellä aterialla on jäänyt käyttämättä. Ruokalajit ikäänkuin liukuvat toisiinsa, kaikki tulee käytetyksi, vain vähän joudutaan heittämään pois. Suunnitelma elää koko ajan tilanteen mukaan. Nyt, kun on ollut aikaa, olen nauttinut sen keksimisestä, mihin mitäkin kaapista löytyvää tai yli jäänyttä voisin käyttää. (Voin tosin kuvitella, että kiireisempänä aikana tällaisesta voisi tulla myös (turhia) paineita.)

Olen kokenut itseni keittiössä juurevaksi
ja tavoittanut jotain sellaista perusarvostusta ruokaa kohtaan,
jonka koen jotenkin syvällä tavalla tyydyttäväksi.
Ikäänkuin olisi vähän lähempänä tunnetta siitä, että olen osa luontoa,
sen lahjojen äärellä, ottamassa kiitollisena vastaan pellon antimia,
jotenkin aidommin tekemisissä oman tarvitsevuuteni ja ravituksi tulemisen ihmeen
ja yltäkylläisyyden kanssa.

Tämä tuntu kyllä haihtui nopeasti suuressa marketissa,
jossa koko ruokakuvio näyttäytyy markinnoinnin ja kuluttamisen kautta,
ja jossa päädyn aivan liian helposti täyttämään kärryä houkutteleviksi tehdyillä epäruuilla.
On vaikea olla kiitollinen ja juureva värikkäiden pakkausten, kummallisten terveysväitteiden ja käsittämättömien ainesosaluetteloiden keskellä. Selviytymismoodi saa vallan.
Oikea ruoka vaatii ajatusta (ja etäisyyttä).

Olen keräillyt niitä keittokirjoja aika pitkään.
Voi olla, että nyt olen ylittänyt sen kynnyksen, että aion oikeasti oppia tekemään hyvää ruokaa :-).

"When pupil is ready, teacher appears." 

Ohjeita multaisille käsille

Ennen muuta tulee maa.
Köyhtyneestä, tyhjästä maaperästä ei kasva mitään.
Ennen muuta asetan maan
ja tiedän kyllä, millaiseen maahan juuret työntyvät syvälle.

Usein ole ollut niin innoissani kasveista,
että olen unohtanut mullan.
Nyt upotan siihen käteni.
Annan kasvaa, mikä on kasvaakseen,
mutta maan ehdoilla, kerrankin maan ehdoilla.

***
Mitä se tarkoittaa?


Ole hiljaa.

Anna ajatuksille aikaa. 

Palaa hiekkalaatikolle.

Kuuntele ja hoivaa. 

Ravista! Juokse! 

Syö hyvin.

Ole uskollinen. 

Ja nöyrä. 

Aloita siitä, mikä on totta. 

Kumarran sinua yksinkertainen arki

Tänään tein ihanaa keittoa*,

jota kukaan muu ei suostunut syömään. 

Tällä kertaa en masentunut siitä,
tai en ainakaan paljoa,
en hermostunut,
annoin lasten olla, maistelivat himpun, Paju ei sitäkään.
Tarjoilin sämpylöitä,
kuuntelin itkut (ja niitä riitti),
myöhemmin illalla pulppusivat jutut majoista ja varastetuista oksista,
kavereista, jotka suuttuvat ja joille suututaan ja niistä, jotka eivät enää koskaan leiki sun kanssa, mutta jotka sitten yhtäkkiä hymyilevät ruokajonossa niin, että kaikki on taas hyvin.
Luin iltasaduksi loruja,
ihmeteltiin kieltä, itkettiin taas vähän,
menin lähelle (joustan kaikessa missä voin, yritä vastata tarpeisiin)
vähitellen yö kutsui, minä laskeuduin hiljaisuuteni mutkan kautta hälisten.
Ajattelin rohkaista itseäni vähän
ja palkita,
muistuttaa opiskelijoiden kauniista sanoista
ja siitä, että se oli hyvä keitto,
oikein hyvä.






* Keitossa oli ylijääneitä lihasuikaleita ja eilistä bulguria, vähän selleriä, purjoa ja jäävuorisalaattia. Liemen tein lihaliemijauheesta (jämiä...), eilisen kalan kastikkeena olleesta kookosmaidosta, sitruunaruoholla maustetusta vedestä ja tilkasta viinietikkaa. Minusta keitto oli hyvän makuista ja tunsin myös tehneeni hyvin. 

Mitä haluan muistaa

Aamut ja illat valostuvat. Tarvitsen valon tuomaa voimaa. Seuraavat neljä viikkoa perheen perustoimet ovat minun käsissäni. Miehen työ vie hänet paikkaan, jossa mittarissa on hellelukemia. Me jäämme tänne kauniin kirpeään talveen.

Kun isikissa on poissa, meillä on tavallista siistimpää ja tiukempi komento. Jaksamissyistä.
Lapsille on enemmän jakamatonta huomiota ja silloin tällöin jotain hemmottelua.
Minulla on hiljaisia iltoja, tilaa, ehkä tyhjyyttäkin.

Ensin ajattelin, että selviän, sinnitellään läpi.
Sitten, että voisihan sitä vähän miettiä, että miten tästä selvitään; mikä helpottaa, onko apuja saatavilla, jos tarvitaan.
Nyt ajattelen, että mikäpä estää kaiken varalta pitämästä itsestäänkin parasta mahdollista huolta.

Tässä lista asioista, joita haluan muistaa:

Mene ulos lasten kanssa ja yksin.
Käy lyhennetyn työajan turvin kävelyllä lasten ollessa hoidossa.
Juokse vähän.

Sytytä kynttilä pimeään, jähmeään aamuun.
Sammuta valot ennen sinistä hetkeä.

Muista pienimmän herkkää sydäntä: älä kiellä kovasti, jos voit kieltää lempeästi. Älä kiellä lempeästi, jos voit olla kieltämättä.

Kuuntele hyvää musiikkia.
Sulje televisio.

Soita ystävälle. Et ole häiriöksi.

Jätä jokaisesta päivästä jälki.

Lue parasta.

Muista kiittää.

Älä turhaan pelkää.

Olen ajatellut raskaita asioita
ja minun on vaikea saada mieltäni rauhoittumaan.

I need a river.

Eilen olin auki,
tänään olen muuri.

Odotan.
Päivät virtaavat ja minä muutun taas,
etäännyn taakasta, joka ei pohjimmiltaan ole minun.

Yön credo

Minä uskon, että on kurkotettava kohti jotakin, joka on enemmän.

On palveltava muita.

On kysyttävä omaa tietään ja lempeästi ohjattava omia askelia.

Minä uskon, että on mahdollista nähdä ja ymmärtää.

Minä uskon kiitollisuuden voimaan.

Minun tehtäväni on olla äiti näille lapsille.

Rakkaus on ensimmäinen käsky.

Minun ei kuulu olla mitään muuta,

eikä lähteä mistään toisesta lähtökohdasta,

kuin siitä, mikä on totta.

Pelon ja häpeän ei tarvitse määrätä minua.

On ruokittava itsensä hyvin, pantava ajoissa nukkumaan,

puhuttava rohkaisevasti ja lempeästi, patisteltava vähän,

lohdutettava.

On tehtävä työtä,

                      ilolla, silloin, kun se on mahdollista.

On leikittävä ja yritettävä olla ottamatta itseään niin vakavasti,

annettava toisille tilaa,

                      luotettava, niin kuin kukkaniitylle heittäytyvä lapsi.

Minä uskon silmiin katsomiseen

ja pelkään.

Minä odotan sanojen kantavan merkityksiä.

On myönnettävä, että uskon ajattelemiseen enemmän kuin tunteisiin,

vaikka uskoni kyllä horjuu.

Panen toivoni kirjoihin ja hyvään ruokaan.

Välillä pakenen kuortani vasten: poispäin sisäisyydestä, poispäin muista ihmisistä.

Tulen ohueksi ja hauraaksi,

tasapainottelen narulla, jonka en usko kantavan painoani.

Uskon uusiin alkuihin, nyt-hetkeen.