perjantai 1. helmikuuta 2013

Ei edelleenkään pinaattilettuja

Käpyvarastojen tyhjentäminen on edennyt mukavasti.
Tammikuun piti olla kaappien tyhjentämisen teemakuukausi, mutta näyttää siltä, että haluan vielä jatkaa samaan tapaan. Pakastimessa on vielä vaikka mitä mahdollisuuksia.

Olemme syöneet paremmin kuin pitkiin aikoihin! 
Emme ole syöneet mitään väkisin - jos ei tappavan pahaa keittoa lasketa. 
Olen odottanut sopivaa ajatusta ja ideaa ja sitten toteuttanut.
Olennaista on ollut, että ajatellut mitä syömme
ja olen tehnyt ruokaa itse. Olen saanut käytettyä kaikenlaista vanhenemisuhanlaista,
erikoista tai muuten vaan aikaansa odottanutta.

Jossain vaiheessa kuukautta postista tupsahti Tamar Adlerin kirja An Everlasting Meal. Cooking with Economy and Grace. Sitä lukiessani moni asia loksahti paikalleen.
Tunsin tuleeni kotiin - siinä mielessä, että kuvittelen äitini ajatelleen ruuanlaitosta hyvin samantapaisesti kuin Tamar. Tunsin tulleeni kotiin myös siinä mielessä, että kirjassa kuvataan ruuanlaittoa nimenomaan kotikeittiön tapahtumasarjana. Olen siirtynyt uusavuttomasta täystumpelosta kohtuulliseksi keittiöihmiseksi keräilemällä erilaisia keittokirjoja ja kokeilemalla yhtä sun toista. En kuitenkaan ole koskaan ollut oikein kotonani siinä mielikuvassa, että yritän reseptiä noudattaen toistaa jokun (ravintolatason) ruokalajin.

Kirja vapauttaa ihanasti tästä mielikuvasta. Kirjailija kirjoittaa ensisijaisesti ruuanlaiton periaatteista ja ajattelutavasta. Soveltaminen jää jokaiselle itselleen. Nyt, kun olen yrittänyt keksiä käyttötapoja milloin sille ja milloin tälle, olen kyllä hyötynyt siitä, että joku on kirjoittanut omat ideansa muistiin, mutta en ole yrittänytkään noudattaa pilkulleen kenenkään toisen ideaa. Luovaa ja myös rentoa omalla tavallaan. Ja arkista, realistista, maanläheistä.

Erityisen hyvin keittiööni on istunut Tamar Adlerin ajatus siitä, että ateriat syntyvät (synnytetään) siitä, mitä ruoka-aineita on saatavilla, mukaan lukien kaikki se, mikä edellisellä aterialla on jäänyt käyttämättä. Ruokalajit ikäänkuin liukuvat toisiinsa, kaikki tulee käytetyksi, vain vähän joudutaan heittämään pois. Suunnitelma elää koko ajan tilanteen mukaan. Nyt, kun on ollut aikaa, olen nauttinut sen keksimisestä, mihin mitäkin kaapista löytyvää tai yli jäänyttä voisin käyttää. (Voin tosin kuvitella, että kiireisempänä aikana tällaisesta voisi tulla myös (turhia) paineita.)

Olen kokenut itseni keittiössä juurevaksi
ja tavoittanut jotain sellaista perusarvostusta ruokaa kohtaan,
jonka koen jotenkin syvällä tavalla tyydyttäväksi.
Ikäänkuin olisi vähän lähempänä tunnetta siitä, että olen osa luontoa,
sen lahjojen äärellä, ottamassa kiitollisena vastaan pellon antimia,
jotenkin aidommin tekemisissä oman tarvitsevuuteni ja ravituksi tulemisen ihmeen
ja yltäkylläisyyden kanssa.

Tämä tuntu kyllä haihtui nopeasti suuressa marketissa,
jossa koko ruokakuvio näyttäytyy markinnoinnin ja kuluttamisen kautta,
ja jossa päädyn aivan liian helposti täyttämään kärryä houkutteleviksi tehdyillä epäruuilla.
On vaikea olla kiitollinen ja juureva värikkäiden pakkausten, kummallisten terveysväitteiden ja käsittämättömien ainesosaluetteloiden keskellä. Selviytymismoodi saa vallan.
Oikea ruoka vaatii ajatusta (ja etäisyyttä).

Olen keräillyt niitä keittokirjoja aika pitkään.
Voi olla, että nyt olen ylittänyt sen kynnyksen, että aion oikeasti oppia tekemään hyvää ruokaa :-).

"When pupil is ready, teacher appears." 









2 kommenttia:

Marmustoi kirjoitti...

Minustakin on hieno idea tuo, että ruokalajit ikäänkuin liukuvat toisiinsa. Teen yleensä säännöllisin väliajoin vihanneskeiton, johon ujutan kaikki parasta ennen -vanhentuneet vihannekset tai kanapataa, johon voi laittaa aika monia ainesosia. Juustokuorrutuksella saa hyvää ihan mistä vaan.

Marikki kirjoitti...

Keitot on minullakin olleet joustavia :), ja piirakat... Pannariin olen upottanut yhtä sun toista.