Olen vieraantunut kirjoittamisesta ja vierittelen töitä edelläni.
Opettajana toukokuu on paras kuukausi. Aurinko paistaa jo ja ihana pitkä kesä on edessä.
Lapset ovat tulevasta mökkireissusta innoissaan. Jostain syystä he hokevat sängyssä: "Kiva äiti, kiva äiti, kiva äiti..."
Olen tänään toimittanut monta pikkuasiaa. Haravoin vähän lehtiä kukkapenkeistä. Perennat ovat alkaneet nousta maasta.
Sain idean kirjaan, jota en koskaan kirjoita. Se on ihan hyvä idea.
Tytär kävi ystävän kanssa jäätelökioskilla. Pojat eivät olleet uskoa, että ulos voisi mennä ilman haalaria tai edes takkia.
Hiekkalaatikolle ilmeistyi monimutkaisia linnarakennelmia. Keskimmäinen sanoi: sano se runo. Minä taputin ja sanoin: älä tule paha kakku, tule hyvä kakku.
Luin aika paljon. Luen kohta vähän lisää.
keskiviikko 12. toukokuuta 2010
maanantai 10. toukokuuta 2010
Syntymäpäivänä toiveet toteutuu
Joskus toiveet toteutuvat.
Vietimme tänään keskimmäiseni suloisia viisivuotissynttäreitä. Tupa oli täynnä kavereita, suloisia pieniä ihmisiä. Tarjottavaa oli mukavasti ja sankari sai itse syödä kaikkea pöytään kannettua, vain maitotuotteet ovat enää vältettävien listalla. Kakkua teimme päivällä kaksin ja se oli tosi mukavaa. Kolmelle muulle allergikolle oli oma yhteinen kakkunsa - hieno ja komea sekin. Esikoinen oli suunnitellut synttäriohjelman ystävänsä kanssa pikkuveljelle yllätykseksi. Hän myös ohjasi leikit ammattimaisella otteella, kuten wanna-be lastentarhanopettajalta voisi hyvin odottaa. Kahdeksanvuotisuus ei siinä tahtia haitannut. Kaikki oli ajateltua ja lasten ikä & tarpeet otettu hyvin huomioon. Pienimmälle päivä oli haastava, kun isoveli sain paljon ihania lahjoja eikä olisi ihan suosiolla antanut niitä suoraan pienimmmän käyttöön. Onneksi hauskuutta mahtui pienimmänkin päivään. Illalla uni tavoitti juhlijat helposti ja minä täytin veroilmoituksen.
Vietimme tänään keskimmäiseni suloisia viisivuotissynttäreitä. Tupa oli täynnä kavereita, suloisia pieniä ihmisiä. Tarjottavaa oli mukavasti ja sankari sai itse syödä kaikkea pöytään kannettua, vain maitotuotteet ovat enää vältettävien listalla. Kakkua teimme päivällä kaksin ja se oli tosi mukavaa. Kolmelle muulle allergikolle oli oma yhteinen kakkunsa - hieno ja komea sekin. Esikoinen oli suunnitellut synttäriohjelman ystävänsä kanssa pikkuveljelle yllätykseksi. Hän myös ohjasi leikit ammattimaisella otteella, kuten wanna-be lastentarhanopettajalta voisi hyvin odottaa. Kahdeksanvuotisuus ei siinä tahtia haitannut. Kaikki oli ajateltua ja lasten ikä & tarpeet otettu hyvin huomioon. Pienimmälle päivä oli haastava, kun isoveli sain paljon ihania lahjoja eikä olisi ihan suosiolla antanut niitä suoraan pienimmmän käyttöön. Onneksi hauskuutta mahtui pienimmänkin päivään. Illalla uni tavoitti juhlijat helposti ja minä täytin veroilmoituksen.
sunnuntai 9. toukokuuta 2010
Aitoja
Aamulla pitkäripsinen poikani käpertyi viereeni pieneksi hetkeksi ennen heräämistä.
Siinä me olimme ja hän sanoi: "Äiti, minä rakastan sinua!". Hän sanoi sen koko sydämestään ja sen hetken hyvyydestä. Ei hän vielä muistanut, että on äitienpäivä.
Myöhemmin ihan toisenlaisessa tilanteessa tunsin äkisti pienemmän poikani kädet ympärilläni ja sain häneltäkin rakkaudentunnustuksen.
Siinä me olimme ja hän sanoi: "Äiti, minä rakastan sinua!". Hän sanoi sen koko sydämestään ja sen hetken hyvyydestä. Ei hän vielä muistanut, että on äitienpäivä.
Myöhemmin ihan toisenlaisessa tilanteessa tunsin äkisti pienemmän poikani kädet ympärilläni ja sain häneltäkin rakkaudentunnustuksen.
torstai 6. toukokuuta 2010
Päiväkodin pihalta
Selitinhän minä sitä tilannetta sitten päiväkodissakin.
Sitäkin, että tämä erikoismaitohan on oikeastaan aika pahaa
ja että voi olla, että kun se mukista juotaessa leviää kielelle, se on eri makuista kuin jos sitä liruttelee pullosta selällään liki suoraan nieluun.
Oli helppo selittää, kun lastentarhanopettaja aloitti kysymällä, pitäisikö heidän tosiaan vielä vaan antaa sitä maitoa lapselle mukista, vaikkei lapsi sitä suostu juomaan.
Seuraavana päivänä tädit olivat maistaneet maitoa:
"Kukaan aikuinen ei sitä joisi."
"Kamala, metallinen maku."
He olivat siis - jos mahdollista - minuakin vakuuttuneempia siitä, että lapseni kieltäytymiseen on syy ja että on tosiaan ihan vaan viisainta antaa sitä maitoa keinolla, joka pikkuiselle kelpaa.
Yhteisymmärryksessä tilanne todettiin.
Jo oli kivaa.
Sitäkin, että tämä erikoismaitohan on oikeastaan aika pahaa
ja että voi olla, että kun se mukista juotaessa leviää kielelle, se on eri makuista kuin jos sitä liruttelee pullosta selällään liki suoraan nieluun.
Oli helppo selittää, kun lastentarhanopettaja aloitti kysymällä, pitäisikö heidän tosiaan vielä vaan antaa sitä maitoa lapselle mukista, vaikkei lapsi sitä suostu juomaan.
Seuraavana päivänä tädit olivat maistaneet maitoa:
"Kukaan aikuinen ei sitä joisi."
"Kamala, metallinen maku."
He olivat siis - jos mahdollista - minuakin vakuuttuneempia siitä, että lapseni kieltäytymiseen on syy ja että on tosiaan ihan vaan viisainta antaa sitä maitoa keinolla, joka pikkuiselle kelpaa.
Yhteisymmärryksessä tilanne todettiin.
Jo oli kivaa.
keskiviikko 5. toukokuuta 2010
Tuttipullofarssi
Neuvolan nettisivuilla sanotaan, että noin yksivuotias vauva on hyvä vierottaa tuttipullosta.
Minun pikkuiseni on 2,5 -vuotias.
Hän sanoo minulle päiväkodin pihalla kuuluvalla äänellä: "Äiti, kotona pullo!"
Hän sanoo näin joka päivä.
Minuun on porautunut pieniä intuitiivisen viisauden haihduttavia reikiä päiväkotihenkilökunnan katseista.
Yritin paikata niitä keskutelussa ravitsemusterapeutin kanssa ja selittää, että pk henkilökunta ei ehkä oikein ymmärrä lapseni erityistilannetta tässä asiassa...
En ehtinyt loppuun, kun ravitsemusterapeutti oli selkeästi ilmaissut kantansa, että kaksi ja puolivuotias ON aivan liian vanha juomaan tuttipullosta.
Onhan se minustakin.
Tiedän, ettei pikkuiseni suostu juomaan maitoaan lasista tai kupista suosiolla, joten ryhdyn järeämpiin toimiin. Maito mukista tai ei mitään.
Hän valitsee ei mitään.
Ei aamulastenohjelmia, jos ei maitoa - edes vähän.
Hän valitsee ei aamulastenohjelmia.
Lahjuksia, houkutuksia, järkipuhetta, emotionaalista vetoamista. Ihan sama,
mutta ei maitoa mukista.
Hän on lahjomaton.
Ja muutaman päivän jälkeen hän näyttää ajattelevan, että mieluummin vaikka ei maitoa ollenkaan. Ollaanhan tässä jo sen verran isoja, että ei tässä enää kuulu tuttipullosta juoda. Äitihän puhuu viisaita!
Tässä vaiheessa hätääntyy äiti. Eihän tässä näin voi käydä!
Kun eihän tämä ole mikään tavallinen kaksi ja puolivuotias,
ja tämä maito ei ole tavallista maitoa, se on hypertärkeä ravintolisä
ja ilman sitä ei tule tarpeeksi proteiinia, ei tarpeeksi kalsiumia, ei tarpeeksi suojaravintoaineita.
Sitä on pakko juoda.
Vaikka sitten pullosta.
Äiti kääntyy kannoillaan:
Kuule pieni, joisit nyt maitoa, äiti antaa tuttipullon!
Joisit nyt. Ole kiltti!
Miten kukaan pieni voi käsittää tällaista epäjohdonmukaisuutta?
Aamulla puoliunessa hän ei kiinnitä siihen huomiota,
vaan hyväksyy vielä pullon.
Olen helpottunut.
Harmittelen, etten usko ja kuuntele itseäni.
Onko kasvatuksessa tärkeämpää asiaa kuin kuunnella ja katsoa lasta,
ja toimia sitten oman parhaan ymmärryksensä mukaan.
Ja hölmökö minä olen, kun kuuntelen "asiantuntijaa" vaikka olen itsekin "asiantuntija" ja ennen kaikkea juuri tämän lapsen tunteva äiti? Halusin kai myös olla avoin uusille näkökulmille ja reflektiivinen niiden omien rakkaiden uskomusteni suhteen. Eihän sitä sopisi ylimielinenkään olla.
Paha moka ja suuri huoli liippasivat siitä syystä aika läheltä.
Meille pullo edustaa turvattua kasvua ja ravitsemustilaa.
Ihan harkittu valita juuri tälle lapselle ja tässä tilanteessa.
Päiväkodin pihalla pientä hakiessa
tekee silti mieli vielä vähän selitellä.
Minun pikkuiseni on 2,5 -vuotias.
Hän sanoo minulle päiväkodin pihalla kuuluvalla äänellä: "Äiti, kotona pullo!"
Hän sanoo näin joka päivä.
Minuun on porautunut pieniä intuitiivisen viisauden haihduttavia reikiä päiväkotihenkilökunnan katseista.
Yritin paikata niitä keskutelussa ravitsemusterapeutin kanssa ja selittää, että pk henkilökunta ei ehkä oikein ymmärrä lapseni erityistilannetta tässä asiassa...
En ehtinyt loppuun, kun ravitsemusterapeutti oli selkeästi ilmaissut kantansa, että kaksi ja puolivuotias ON aivan liian vanha juomaan tuttipullosta.
Onhan se minustakin.
Tiedän, ettei pikkuiseni suostu juomaan maitoaan lasista tai kupista suosiolla, joten ryhdyn järeämpiin toimiin. Maito mukista tai ei mitään.
Hän valitsee ei mitään.
Ei aamulastenohjelmia, jos ei maitoa - edes vähän.
Hän valitsee ei aamulastenohjelmia.
Lahjuksia, houkutuksia, järkipuhetta, emotionaalista vetoamista. Ihan sama,
mutta ei maitoa mukista.
Hän on lahjomaton.
Ja muutaman päivän jälkeen hän näyttää ajattelevan, että mieluummin vaikka ei maitoa ollenkaan. Ollaanhan tässä jo sen verran isoja, että ei tässä enää kuulu tuttipullosta juoda. Äitihän puhuu viisaita!
Tässä vaiheessa hätääntyy äiti. Eihän tässä näin voi käydä!
Kun eihän tämä ole mikään tavallinen kaksi ja puolivuotias,
ja tämä maito ei ole tavallista maitoa, se on hypertärkeä ravintolisä
ja ilman sitä ei tule tarpeeksi proteiinia, ei tarpeeksi kalsiumia, ei tarpeeksi suojaravintoaineita.
Sitä on pakko juoda.
Vaikka sitten pullosta.
Äiti kääntyy kannoillaan:
Kuule pieni, joisit nyt maitoa, äiti antaa tuttipullon!
Joisit nyt. Ole kiltti!
Miten kukaan pieni voi käsittää tällaista epäjohdonmukaisuutta?
Aamulla puoliunessa hän ei kiinnitä siihen huomiota,
vaan hyväksyy vielä pullon.
Olen helpottunut.
Harmittelen, etten usko ja kuuntele itseäni.
Onko kasvatuksessa tärkeämpää asiaa kuin kuunnella ja katsoa lasta,
ja toimia sitten oman parhaan ymmärryksensä mukaan.
Ja hölmökö minä olen, kun kuuntelen "asiantuntijaa" vaikka olen itsekin "asiantuntija" ja ennen kaikkea juuri tämän lapsen tunteva äiti? Halusin kai myös olla avoin uusille näkökulmille ja reflektiivinen niiden omien rakkaiden uskomusteni suhteen. Eihän sitä sopisi ylimielinenkään olla.
Paha moka ja suuri huoli liippasivat siitä syystä aika läheltä.
Meille pullo edustaa turvattua kasvua ja ravitsemustilaa.
Ihan harkittu valita juuri tälle lapselle ja tässä tilanteessa.
Päiväkodin pihalla pientä hakiessa
tekee silti mieli vielä vähän selitellä.
torstai 29. huhtikuuta 2010
Jatkoa
Aika oli kello kahdeksan.
Aamulla ei saanut juoda teetä eikä kahvia.
Piti syödä.
Olisin halunnut teetä.
Ei ollut juuri ruokahalua.
9.30 olin jo oppitunnilla.
Synkin pelkoni oli väistynyt,
huolet tuntuivat kevyiltä,
loput selvittelyt lähes epäolennaisilta.
Enkä halua takaisin.
Teen sen, mitä tarvitaan.
I'll do it or die trying,
kuten jenkkilässä sanottaisiin.
Olen väsynyt.
Asiat eivät vielä jäsenny,
on varmisteltava
ja tehtävä uusia tulkintoja.
Aamulla ei saanut juoda teetä eikä kahvia.
Piti syödä.
Olisin halunnut teetä.
Ei ollut juuri ruokahalua.
9.30 olin jo oppitunnilla.
Synkin pelkoni oli väistynyt,
huolet tuntuivat kevyiltä,
loput selvittelyt lähes epäolennaisilta.
Enkä halua takaisin.
Teen sen, mitä tarvitaan.
I'll do it or die trying,
kuten jenkkilässä sanottaisiin.
Olen väsynyt.
Asiat eivät vielä jäsenny,
on varmisteltava
ja tehtävä uusia tulkintoja.
keskiviikko 21. huhtikuuta 2010
Kulman takana näin
Kävi niin, että asiantuntija kysyi minulta kädet levällään, mitä minun mielestäni nyt pitäisi tehdä, että tekeekö hän nyt näin vai noin ja olisikohan tässä vielä muuta,
sanon: sinähän se tässä olet asiantuntija ja tämä nyt ainakin tehdään, olettaisin. Hän tekee paperin eteenpäin, kommentoimatta mitään, mitä lie ajatellut tai ollut ajattelematta. Jonot ovat sitten pitkät. Siinä voi kestää. Laitanko kuitenkin? Minä en tajua edes miten pettynyt olen, jään odottamaan seuraavaa vaihetta, yritän olla ajattelematta mitään siitä, josta en kertakaikkiaan tiedä, mitä ajattelisin ja joka on niin pelottavaa ja uhkaavaa ja joka vetää maton kaiken alta, ja joka ei jossain mielessä, asiantuntijan kohotetuilla olkapäillä, ole melkein edes olemassakaan, joka on silti todellista, josta toivon ettei olisi, olen katsomatta, jos vaikka se häviäisi kokonaan pois ja kaikki olisi selkeää ja johdonmukaista, ei häiritseviä anomalioita, ei piikkiä lihassa kalvamassa pientä synkkää käytävää olemisen ytimeen, mutta joka ei häviä ja joka minun pitäisi kuulla, ottaa vakavasti, kertakaikkiaan, hälytysmerkki, jotakin nyt olisi yritettävä ainakin.
Menen toiseen paikkaan, toisessa asiassa. Kysytään. Laitan, että tällaista nyt on ollut. Että on jotkut selvitykset kesken. Ihan muussa asiassa ja ihan muu ihminen tarttuu siihen. Sanoo: ei tällaista. Tämä on selvitettävä. Lupaa soittaa ja järjestää. Nyt heti, ei joskus joskus joskus johon mennessä toivottavasti. Ensin hän tekee näin. Jos se ei onnistu, hän tekee näin. Hän ei jätä tähän.
Kiitän. Olen helpottunut.
Kotona itkettää.
Tajuan, miten yksin olen ollut.
Ja nyt tämä vieras ihminen ottaa vakavasti ja jotenkin vastuulleen.
Se on hyvä. Se ainakin on hyvä. Katsotaan, mitä sitten tulee, mitä tulee.
sanon: sinähän se tässä olet asiantuntija ja tämä nyt ainakin tehdään, olettaisin. Hän tekee paperin eteenpäin, kommentoimatta mitään, mitä lie ajatellut tai ollut ajattelematta. Jonot ovat sitten pitkät. Siinä voi kestää. Laitanko kuitenkin? Minä en tajua edes miten pettynyt olen, jään odottamaan seuraavaa vaihetta, yritän olla ajattelematta mitään siitä, josta en kertakaikkiaan tiedä, mitä ajattelisin ja joka on niin pelottavaa ja uhkaavaa ja joka vetää maton kaiken alta, ja joka ei jossain mielessä, asiantuntijan kohotetuilla olkapäillä, ole melkein edes olemassakaan, joka on silti todellista, josta toivon ettei olisi, olen katsomatta, jos vaikka se häviäisi kokonaan pois ja kaikki olisi selkeää ja johdonmukaista, ei häiritseviä anomalioita, ei piikkiä lihassa kalvamassa pientä synkkää käytävää olemisen ytimeen, mutta joka ei häviä ja joka minun pitäisi kuulla, ottaa vakavasti, kertakaikkiaan, hälytysmerkki, jotakin nyt olisi yritettävä ainakin.
Menen toiseen paikkaan, toisessa asiassa. Kysytään. Laitan, että tällaista nyt on ollut. Että on jotkut selvitykset kesken. Ihan muussa asiassa ja ihan muu ihminen tarttuu siihen. Sanoo: ei tällaista. Tämä on selvitettävä. Lupaa soittaa ja järjestää. Nyt heti, ei joskus joskus joskus johon mennessä toivottavasti. Ensin hän tekee näin. Jos se ei onnistu, hän tekee näin. Hän ei jätä tähän.
Kiitän. Olen helpottunut.
Kotona itkettää.
Tajuan, miten yksin olen ollut.
Ja nyt tämä vieras ihminen ottaa vakavasti ja jotenkin vastuulleen.
Se on hyvä. Se ainakin on hyvä. Katsotaan, mitä sitten tulee, mitä tulee.
Äiti
Kun anoppi käy meillä, olen kummallisen hiljainen, en saa jutelluksi juuri mitään, jätän hänet ulkokehälle. Hän muistuttaa liikaa äitiä, tuo menetyksen liiaksi pintaan, saattaisi kysyä äidistä, mihin en osaisi vastata tai vyöryisin kyyneliksi.
Soitan äidille
kysyn asioita.
Hän puhuu, melkein niin kuin ennen, muistaa melkein kaiken, on melkein oma itsensä...
Vain yksi puuttuu: hän ei kysy minusta, ei lapsista, ei siitä suuresta, jonka vuoksi soitan, vaikka annankin siihen vihjeen. Tragedian jälkeen hän on - emme menettäneet häntä. Hän on äitini. Hän vain ei pysty enää olemaan minulle äitinä.
Minä tarvitsisin häntä. Miten minä saan tämän elämän elettyä, nämä lapset kasvattettua, tämän kaiken kuljettua ilman äitiä?
Kukaan toinen ei voisi samalla tavalla jakaa kokemuksiani äitinä olemisesta. Kukaan toinen ei muistaisi minua pienenä, eikä tietäisi elämässäni niitä vaiheita, jotka itsekin olen unohtanut. Kukaan toinen ei olisi samalla tavalla kiinnostunut lasteni elämän pienistä yksityiskohdista, kuin olisi äitini, jos tätä surullista ei olisi tapahtunut. Kukaan toinen ei samalla lailla kelpaa oman äitiyteni todistajaksi, kuin hän.
Hän vain ei ole enää kaikkea sitä, mitä hän oli.
Isälleni hoen: "otsalohkovaurio, otsalohkovaurio". Ei se minuakaan nyt auta. Tiedänhän minä. Silti suren ja siksi.
Päätän alkaa ajatella ja muistella äitiä.
Soitan äidille
kysyn asioita.
Hän puhuu, melkein niin kuin ennen, muistaa melkein kaiken, on melkein oma itsensä...
Vain yksi puuttuu: hän ei kysy minusta, ei lapsista, ei siitä suuresta, jonka vuoksi soitan, vaikka annankin siihen vihjeen. Tragedian jälkeen hän on - emme menettäneet häntä. Hän on äitini. Hän vain ei pysty enää olemaan minulle äitinä.
Minä tarvitsisin häntä. Miten minä saan tämän elämän elettyä, nämä lapset kasvattettua, tämän kaiken kuljettua ilman äitiä?
Kukaan toinen ei voisi samalla tavalla jakaa kokemuksiani äitinä olemisesta. Kukaan toinen ei muistaisi minua pienenä, eikä tietäisi elämässäni niitä vaiheita, jotka itsekin olen unohtanut. Kukaan toinen ei olisi samalla tavalla kiinnostunut lasteni elämän pienistä yksityiskohdista, kuin olisi äitini, jos tätä surullista ei olisi tapahtunut. Kukaan toinen ei samalla lailla kelpaa oman äitiyteni todistajaksi, kuin hän.
Hän vain ei ole enää kaikkea sitä, mitä hän oli.
Isälleni hoen: "otsalohkovaurio, otsalohkovaurio". Ei se minuakaan nyt auta. Tiedänhän minä. Silti suren ja siksi.
Päätän alkaa ajatella ja muistella äitiä.
maanantai 12. huhtikuuta 2010
Iso musta
Minulla on uusi musta kirjakaappi.
Asettelen siihen kirjoja ja ymmärrän, että en tarvitse niitä kaikkia enää.
Vien osan kirjoista kirjaston kierrätyslaatikkoon
ja koen vähän syyllisyyttä siitä, että noin vain luovun jostakin, jonka kerran olen omakseni ottanut.
Neljä hyllyä on jo järjestyksessä:
yksi tunteita,
yksi tulevia,
yksi olevia,
yksi niitä, jotka ovat tuoneet minut tähän.
Siirrän ihan hyviä kirjoja kierrätyspinoon.
En jaksa kantaa kaikkea mukanani.
Pohja tuntuu hauraalta,
suunnat epävarmoilta.
On parasta valikoida sanoja,
ottaa vain teräksiset kantavat palkit,
rakentaa muu uusiksi
luopua
ja rakentaa.
Asettelen siihen kirjoja ja ymmärrän, että en tarvitse niitä kaikkia enää.
Vien osan kirjoista kirjaston kierrätyslaatikkoon
ja koen vähän syyllisyyttä siitä, että noin vain luovun jostakin, jonka kerran olen omakseni ottanut.
Neljä hyllyä on jo järjestyksessä:
yksi tunteita,
yksi tulevia,
yksi olevia,
yksi niitä, jotka ovat tuoneet minut tähän.
Siirrän ihan hyviä kirjoja kierrätyspinoon.
En jaksa kantaa kaikkea mukanani.
Pohja tuntuu hauraalta,
suunnat epävarmoilta.
On parasta valikoida sanoja,
ottaa vain teräksiset kantavat palkit,
rakentaa muu uusiksi
luopua
ja rakentaa.
torstai 1. huhtikuuta 2010
Ensimmäinen kevätpäivä
Tänään aloin uskoa kevään vielä tulevan.
Mieli ilosta sikkuraisena hihkuin: "Kevään esimmäinen päivä!"
Tiet olivat sulia autolla ajella ja
lätäkköisiä kumpparein tallustella
ja valoa oli joka puolella
ja kevään tuoksuja,
ääniä,
helpottuneisuutta:
nyt vain valostuu, nyt tästä monta monta kuukautta valoa ja askelia, jotka ottavat suoraan tien pintaan. Talven vankila jää taakse! Lämpö voittaa! Sittenkin.
Mieli ilosta sikkuraisena hihkuin: "Kevään esimmäinen päivä!"
Tiet olivat sulia autolla ajella ja
lätäkköisiä kumpparein tallustella
ja valoa oli joka puolella
ja kevään tuoksuja,
ääniä,
helpottuneisuutta:
nyt vain valostuu, nyt tästä monta monta kuukautta valoa ja askelia, jotka ottavat suoraan tien pintaan. Talven vankila jää taakse! Lämpö voittaa! Sittenkin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)