keskiviikko 21. huhtikuuta 2010

Äiti

Kun anoppi käy meillä, olen kummallisen hiljainen, en saa jutelluksi juuri mitään, jätän hänet ulkokehälle. Hän muistuttaa liikaa äitiä, tuo menetyksen liiaksi pintaan, saattaisi kysyä äidistä, mihin en osaisi vastata tai vyöryisin kyyneliksi.

Soitan äidille
kysyn asioita.
Hän puhuu, melkein niin kuin ennen, muistaa melkein kaiken, on melkein oma itsensä...
Vain yksi puuttuu: hän ei kysy minusta, ei lapsista, ei siitä suuresta, jonka vuoksi soitan, vaikka annankin siihen vihjeen. Tragedian jälkeen hän on - emme menettäneet häntä. Hän on äitini. Hän vain ei pysty enää olemaan minulle äitinä.

Minä tarvitsisin häntä. Miten minä saan tämän elämän elettyä, nämä lapset kasvattettua, tämän kaiken kuljettua ilman äitiä?

Kukaan toinen ei voisi samalla tavalla jakaa kokemuksiani äitinä olemisesta. Kukaan toinen ei muistaisi minua pienenä, eikä tietäisi elämässäni niitä vaiheita, jotka itsekin olen unohtanut. Kukaan toinen ei olisi samalla tavalla kiinnostunut lasteni elämän pienistä yksityiskohdista, kuin olisi äitini, jos tätä surullista ei olisi tapahtunut. Kukaan toinen ei samalla lailla kelpaa oman äitiyteni todistajaksi, kuin hän.
Hän vain ei ole enää kaikkea sitä, mitä hän oli.
Isälleni hoen: "otsalohkovaurio, otsalohkovaurio". Ei se minuakaan nyt auta. Tiedänhän minä. Silti suren ja siksi.

Päätän alkaa ajatella ja muistella äitiä.

3 kommenttia:

Pellon pientareella kirjoitti...

Vaikka se ehkä raa'alta kuulostaakin, ainoa keino on hyväksyä tapahtunut, oleva, tämä hetki, sellaisena kuin se on. Ettei vastusta nykyhetkeä, olevaa. Jolle ei mitään voi. Samalla voi surra, muistella ja miltä tuntuukaan. Mutta että ei käyttäisi voimiaan vastarintaan, turhaan. Voimia.

Marikki kirjoitti...

Kiitos. Tämä teksti on surusta käsin. Ja sen etsimisestä, mitä mahtaa tarkoittaa, että on äiti.

mm kirjoitti...

Suru on vain surettava. Ei se sillä ohi mene, mutta sen äärirajat pehmenevät ja se sulautuu paremmin ympäristöönsä...