maanantai 24. toukokuuta 2010

Lukemispäiväkirja II

Aloitin uuden kirjan heti edellisen jälkeen. Tällä kertaa luin jo tottuneesti ja tarina veti nopeasti mukaansa. Luin kaikissa sopivissa väleissä ja vähän niissäkin, joissa olisi ollut tarkoitus saada muuta aikaiseksi. Viehätyin siitä, että vaikka kirjassa ei oikeastaan tapahtunut melkein mitään (alkupuolella), kertoja sai minut niin tehokkaasti kiinnostumaan ja jatkamaan lukemista. Henkilöt olivat yhtä aikaa myötätuntoa herättäviä ja hieman ärsyttäviä. Minulla ei ollut kiire loppuratkaisuun. Takakannen tekstin luoma odotus tosin häiritsi lukukokemusta kirjan keskivaiheilla.

Miten lukeminen sitten vaikutti minuun?

Viihdyin sekä lukiessa, että lukemisen herättämissä ajatuksissa.

Olin lukemisen vuoksi poissaoleva tilanteissa, joissa olisin voinut olla läsnäoleva. Viipyilin tilanteissa, joissa olisin voinut olla ripeä. Olin illalla virkeä, kun olisi pitänyt nukkua, koska kirjan herättämät ajatukset herättelivät minua. Pohdin arvioiden kirjallisuusharrastuksen korkeaa statusta vaikkapa tietokonepeliriippuuvuuteen verrattuna.

Minussa syntyi mielikuvia toisista ihmisistä, toisessa ajassa ja paikassa. Kuljin ajatuksissani näissä mielikuvissa ja tarkastelin heitä. Tunsin osan heidän tunteistaan. Ihmettelin, kun he toimivat minusta käsittämättömästi. Mietin, saattaisiko meidänkin olla niin mahdotonta puhua toisillemme totta joissakin sellaisissa asioissa, jotka nykyisin muodostavat erikoisia läpinäkyviä rajapintoja. Ainakin yhtenä iltana kohtelin läheisiäni ärtyisämmin kuin oli tarpeen, koska olin samaistunut kirjan henkilöihin ja heidän välisensä suhteen tunnelmiin ja heijastelin sitä omaan elämääni.

Kirjailija sai minut uskomaan olemattomien ihmisten elämään. Hän esitti todellisuuden oman tulkintansa mukaan, itsevaltaisesti ja ehdottomasti, ja minä uskoin häntä, koska halusin uskoa häntä ja tulla tarinan kantamaksi. Kävellessäni tiellä omissa ajatuksissani, huomasin kuulostelevani, millaisin sanoin kirjailija kuvaisi minua ja elämäni tapahtumia. Kuvittelin, kuinka pelkillä sanoilla minusta luonnehdittaisiin tietynlainen hahmo, kuinka sanojen osoittamat piirteet tarkentuisivat ja piirtyisivät terävinä ja kaikki muu jäisi sumeaksi taustaksi sille, minkä yksinvaltijaan poimimat sanat onnistuisivat kantamaan mukanaan. Aloin nähdä elämääni eteenpäin romaanihahmon elämänä. Mietin, kuinka tulen huomenna kotiin lukuvuoden viimeisen opetustunnin jälkeen ja kuinka kirjailija kuvaisi tilanteen:
"Hän alkoi yllättäen itkeä, ikäänkuin se, mitä hän oli tehnyt ja joka nyt oli takana, olisi ollut raskasta ja vastenmielistä ja helpotus kesäloman alkaessa äärimmäisen tervetullut, melkein kuin pelastusrengas hukkuvalle - vaikka tehdessään sitä kaikkea hän oli tehnyt sen kummemmin rasittumatta ja melkein huomaamatta, että viimekädessä halusi jokaisena päivänä ja jokaisena tuntina ensisijaisesti paeta ja päästä pois ihmisten silmien edestä."
Minä en ole romaanihenkilö, eikä elämäni siksi ole yhtä siistiä ja sanoin kuvattavaa. Kuvittelemani sanat ovat siis kuvitelmia. En luonnollisestikaan tiedä, mitä tunnen huomenna, kun tulen kotiin. Siksi tämä kuvitelma herättää minussa levottomuutta. Muuttaako lukemisen luoma taipumus mieltää sanoiksi tällä tavalla myös kokemustani? Eikö olisi oikeastaan varsin houkuttelevaa uskoa omaksi itsekseen hyvää tarinaa, kipunoivia, sykkiviä sanoja ennemmin kuin sitä epämääräistä ja häilyvää, jota kokemukseni arkisena tiistaina kotiin tullessa mitä todennäköisimmin on?

Aion jatkaa lukemista (ja myös sen pohtimista).
Minulla on yksi pokkari ostettuna. Siitä kirjoitetut arviot viittaavat siihen, ettei sitä pitäisi aloittaa ennen kuin saan tekemättömät työt kohtuulliselle mallille. Minulla ei ole varaa koukuttua nyt uuteen tarinaan, joka on neljäsataasivuinen ja painettu tiheästi pienellä kirjasinkoolla.

***
Lukemani kirja oli Yatesin: Revolutionary Road, suomennos.

3 kommenttia:

Katja kirjoitti...

Hienosti purat lukemistasi. Tutustuin samaan teokseen leffana. Tykkäsin kyllä, oli puhutteleva. Johnin (se ent. matemaatikko) hahmo oli vain (ainakin elokuvassa) turhan karrikoitu.

Marikki kirjoitti...

Ajattelin katsoa myös elokuvan, vaikka omat mielikuvat ja elokuvan tulkinnat varmaan menevät ristiin. Luulen, että elokuvassa on pakko olla enemmän "tarinaa" ja tapahtumia... Minulle kirja oli tapahtumien suhteen hidas, voin kuvitella kuinka käännekohdat poimittaisiin filmille... ja minua kiinnostaa, miten se on tehty. Kirjassa Johnia ei ole kuvattu karrikoidusti (minusta). Hänet on kuvattu pitkälti hänen äitinsä ulkopuolisille luomien mielikuvien ja toisaalta hänen tosiasiallisen tilanteensa kautta.

Anu Välitalo kirjoitti...

Aika ajankohtaisia mietteitä mullekin! Onko ne nämä keväiset sadepäivät jotka oikein kutsuvat lukemaan. Lukeminen on toisinaan ristiriitaista. Ihanaa mutta joskus vieroittaa tästä todellisuudesta ja nykyhetkessä jossa kuitenkin lopulta tahdon elää.

Pyrin lukemaan niin etten ole pelkästään mielessäni vaan olen samalla läsnä koko ruumiissa. Joskus se onnistuu. Usein ei. Mutta silloin on lukeminenkin parhaimmillaan, jotenkin ne kirjan asiat asettuvat oikeaan mittasuhteeseen.