tiistai 18. toukokuuta 2010

Itkua parkua...

Pieneni itki tänään paljon.
Osa siitä johtui minusta.
Olin ajatellut katsoa sivusilmällä elokuvaa samalla, kun laittelen ruokia uuniin ja odottelen niiden valmistumista.
Pienellä oli joku harmi. Ihan tavallinen, teoriassa pieni kaksivuotiaan vastoinkäyminen. Se kuitenkin paisui paisumistaan niin, että lopulta kukaan ei enää tiennyt itkun syytä. Yritin rauhotella ja sylitellä ja selitellä siinä samalla, ruokaa laitellessa, elokuvan pyöriessä taustalla. Kesti kamalan kauan ennen kuin tajusin, ettei elokuvan katsomisesta tosiaankaan tule mitään, että minun pitää luopua siitä ja laittaa vaikka sitten lastenohjelmaa, jotta pieni saisi muuta ajateltavaa itkukierteeseensä.
Samu ja Salla tehosi.

Huokasin sohvanpohjalta: "Onpas vähän rankka ilta."
Johon juuri noin tunnin parkunut kuopus toteaa: "Ei minulla ole!".

Iltatoimissa otettiin sitten vielä toinen äänenavaus.
Varmaan aika tylsää, kun veljeksillä kerrankin olisi niin kamalan hauskaa mutta äidiltä menee hermo.

3 kommenttia:

Anu Välitalo kirjoitti...

Hehe, tiedän niin hyvin tuon kun "menee kamalan kauan tajuta", on itse suunnitellut että mä teen näin ja lapsilla onkin jotain ihan muuta meneillään mutta siitä omasta ei älyä luopua, ei siksi että haluaisi sitä niin vimmatusti vaan siksi ettei vaan tule mieleen että suunnitelmaa voi muuttaa :D

Mulla oli taannoin kahvihetki, olin annostellut nokareet jänniä uutuusjätskejä lautaselle ja päättänyt nautiskella. Jotenkin imeydyin siihen kahvitteluhetken tunnelmaani niin täydellisesti että syötyäni ja juotuani ja nautiskeltuani vasta kuulin (siis kuuloaistikin oli mukana juonessa), että vauva, ihan mun siinä vieressä, itkee raivokkaasti ja on tehnyt sitä jo pitkään. Huh huh!

No, toisaalta olin kyllä hiukan tyytyväinenkin etten ainakaan ole enää yliherkkä vauvan itkulle, kuten ekan lapsen kanssa, ja että sen levottoman päivän aikana sain kuin sainkin pienen oman nautiskeluhetken.

Marikki kirjoitti...

Minullakin on tuo yliherkkyys kadonnut useamman lapsen äitinä. Välistä sitten mietin, että tuleeko reagoitua edes tarpeeksi herkästi...
Onneksi mikään ei ole yhdestä tai muutamasta kerrasta kiinni, ja aina tulee uusia tilaisuuksia :-).

Anu Välitalo kirjoitti...

Niin juuri, hyvin sanottu, mikään ei ole yhdestä kerrasta kiinni.