Päästin irti, jokin muuttuu

Jotenkin minä myös päästin irti niin kuin aiemmassa tekstissä itseäni kehoitin.

Sureminen on joskus niin tehokasta.
Suree,
suree,
oikein pohjia myöten.

Ja jotenkin suru jossain vaiheessa muuttuu ja antaa tilaa,
ehkä antaa voimaakin jotenkin.
En tiedä, kuinka pitkälle tämä vie tai kuinka pitkälle kantaa,
mutta
nyt tuntuu, että tuon suremisen myötä annoin mahdottomien määritelmien mennä
ja ajattelen itseäni uudella tavalla.

En ole enää wanna-be-foodie tai harrasta ruokaa.
Kävelen paikkakunnan ravintoloiden ohi ja ajattelen: en ole, enkä voi olla, ihminen, joka etsii matkailoa ruokailusta; etsin mieluummin puut ja puistot ja ehkä vielä jotakin muuta.

En varmasti tule ihmiseksi, joka ei etsisi ruuasta mielihyvää,
eikä se minusta olisi suotavaakaan,
mutta
voin olla ihminen, joka syö yksinkertaisesti ja levollisesti. 

Luin vähän lisää kurkkurefluksista.
Ahdistuin aluksi ristiitaisista neuvosta,
mutta sitten taisin kuitenkin löytää jotakin auttavaa.

Ensinnäkin:
refluksi ei ole allergiaa, vaikka ruuat aiheuttavatkin oireita.
Pikkuallergikkojen veteraaniäitinä ajattelen helposti itseänikin nimenomaan allergiakaavan mukaan.
Ruokien epäsopivuus refluksissa toimii kuitenkin omalla tavallaan.
Yritän oppia ymmärtämään sitä paremmin.

Toiseksi:
sain tietoa siitä, mitä olin jättänyt huomiotta.
Osaan nyt paremmin välttää sellaista, mikä pahentaa kurkkuoireita silloin, jos niitä on.

Kolmanneksi:
vapauduin havainnoimaan.
Ajattelen, että ei minun tarvitse pystyä kontrolloimaan tätä,
voin tehdä parhaani, voin tehdä havaintoja, voin oppia kaikesta.
Vapautin osan välttämistäni ruuista (ne epäselvät).
Aloitin ruokapäiväkirjan ja etenen nyt sen kanssa.
En ihan tiedä, mitä olen muuttanut, mutta nyt on jo vähän parempi olo.
Päiväkirjaan kirjautuu nyt kuitenkin hyvänolon ruokia, joihin voin palata vaikeuksien tullen.

Stipendi

Tyttären kaverit ovat kertoneet, että hän oli saanut päättäjäispäivänä stipendin.
Mitään virallista tietä tieto ei ole meille kantautunut.
Sosiaalisuudesta, ystävällisyydestä, luokkahengen rakentamisesta koko kuuden vuoden ajalta.
Jotain sellaista sanovat perusteeksi ja uskon kyllä.

Olen ihan älyttömän ylpeä. Hänessä on ollut aivan pienestä asti tämä taipumus, jokin reflektiivisyys ja harkitsevuus suhteessa muihin, jokin neuvottelevuus ja kyky ottaa toisen näkökulma huomioon. Hän havaita, mitä ympärillään tapahtuu. Ja sanallistaa ne havainnot mielettömän rakentavasti.
Hän on käyttänyt sitä hyvään, kotona, luokkayhteisössä.

Minulla oli alakoulussa ihan toisenlainen tarina.
Tämä on ilo,
ja hämmästyttää.

Sekin mietityttää, miten selvästi tämä on lahja,
taipumus hänessä, jota ei jokaisella ole.

***

Timoteillä on jokin toinen lahja,
mutta tunteiden sanat eivät tule hänellä helposti.

Yritän auttaa ja pysähtyä,
mutta myös tuskastun ja moitin.

Hän murjottaa, kukaan ei tiedä, mistä hän on suuttunut.
Hän kävelee muita jäljessä, eikä puhu.

Jos onnistuu puhumaan, hahmottaa aivan selvästi.
Siinä hän on samanlainen.

Hänellä ei ole ollut aivan niin turvallisten kasvuyhteisöjen suojaa päiväkodissa ja koulussa, kuin tyttärellä. Ja aivan pienestä pitäen, hän on ottanut vetäytymisestä suojakeinon.

Yritän nähdä häntä tarkemmin ja etsiä keinoja monipuolistaa työvälineitä.
Joskus hänelle ominaiset taidot saattavat jäädä lahjakkaan siskon varjoon,
sekin on mahdollista.

Aamutunnelmia

Tänään olen herännyt muita ennen,
mitä ei näytä tapahtuvan kovin usein.
Aurinko on nousemassa kukkuloiden takaa
ja ilma on aavistuksen sumuinen, pehmeä, mutta ei vielä kovin lämmin.

Nautin täällä siitä yleellisyydestä, että saan olla matkalla,
irti arjesta, kokea  ja nähdä uutta, asua kauniissa ympäristössä,
olla paljon lasteni kanssa.
Välillä ihmettelen ja välillä ikävöin omaa tavallista elämää.
Käyn läpi niitä haasteita, joita minulle on annettu
ja yritän kokeilla, oppia, ymmärtää ja myös sietää.

Olemme jo nyt hitusen ylivirikkeistettyjä ja meillä on vielä valtavasti
koettavaa ja nähtävää ennen kotimatkaa (joka sekin on matka ja seikkailu).
Tämä viikko ja seuraava ovat vähän rauhallisempaa aikaa tässä "kotosalla".

Tänään tyttären ystävä lentää meille Suomesta.
Sellaista juuri kolmetoista täyttävät voivat tehdä lentoyhtiön saattopalvelun avulla.
Olen iloinen tyttären puolesta. Kesä kavereista erossa ei varmasti ole ihan tuon ikäisten toivelistoilla, mutta hyvin hän on sopeutunut tähän vanhempien ja veljien täyttämään elämään.
Ystävä on nyt odotettu ja toivottu asia. Suunnitelmissa on itsenäisiäkin retkiä lähikohteisiin,
tämän täällä olevan elämän jakamista jonkun toisen kanssa.

Marikki murehtii ruokaa

Kirottu kurkkurefluksi.

Ei tapa, mutta ei näytä kyllä vahvistavankaan. 

Olen aiemmin blogissa välillä kuvannut tätä matkaa, jossa sain ensin diagnoosin, sitten pahenevan sairauden ja viimein löysin kokeilujen kautta tietooni listan ruoka-aineista, joita välttämällä oireet ovat pysyneet suhteellisen hyvin kurissa. Vuosi sitten olin vaiheessa, jossa jotenkin aavistelin, millaista ruokaa minun ei ole hyvä syödä, mutta en ollut vielä saanut muutosta toden teolla käyntiin. 

Kesästä kevääseen olin suurimman osan ajasta suhteellisen oireeton, vaikka takapakkiakin tuli välillä (esim. ennen joulua), enkä koskaan olen pystynyt olemaan aivan ehdoton asioissa, joista ei tule välitöntä rangaistusta (esim. pienet määrät maitoproteiinia jossain tuotteessa / maitosuklaa, fruktoosiglukoosisiirappi tms. mahdollisesti vehnäperäinen aineisosa jne. ). 

Nyt sitten olen ajanut itseni tylsään ja ahdistavaan nurkkaan. 

En edes ihan ymmärrä, miten olen sen tehnyt, mutta olen täällä ollessa kärsinyt asteittain vaikenevasta refluksista. Nytkin kurkku on kipeä ja olo surkea. 

1) Ehkä aloin ajatella, että suolistoni on saanut jo niin paljon aikaa parantua, että se tuntuisi sietävän himppusen paremmin pieniä poikkeuksia maidon ainesosien suhteen. Joten tein pieniä poikkeuksia, kun se helpotti reissussa selviämistä. (Nämä olivat tasoa en nyt niin tarkasti kysele, mitä salaatinkastike sisältää... ei mitään radikaalia siis. ) 

Ehkä suolisto aluksi sietikin paremmin, mutta... 

2) Ehkä en täällä ollessa kuitenkaan ole lukenut aineisosalistoja tarpeeksi tarkasti, vaan olettanut, ettei maitoa tai viljaa piileskele tuotteissa, jotka eivät mitenkään siihen viittaa. Tiedän tietysti, että Suomessa viljaa ja maitoa voi olla ihan missä tuotteessa tahansa... 

(Mutta kun en taida enää edes nähdä lukea niitä ainesosalistoja ihan niin hyvin kuin ennen... Keski-ikä ei tule yksin...) 

3) Olen lisäksi varmasti syönyt eri tavalla kuin kotona. 

Olen syönyt välillä ulkona. Silloin en todellakaan voi tietää tarkasti, mitä olen syönyt. 

Olen syönyt sopivuudeltaan hieman epäselviä ruoka-aineita enemmän, kuin mitä syön niitä kotona. Tähän listaan kuuluvat lähinnä soija, riisi, pavut ja pähkinät. 

Olen syönyt riisikakkuja ja muita leipää muistuttavia. 

4) Olen syönyt maitosuklaata. Ilmeisesti ongelmaksi asti. 

En tosiaakaan tajua sitä, miksi itsepäisesti syön suklaata, vaikka olisi niin paljon parempi, jos en sitä tekisi. Voin tietysti selitellä sitä sillä, että kun maitojälkkärit ja viljapitoiset jälkkärit on kokonaan poissa, tuntuisi liian rajulta jättää tämäkin, kun se ei ole yleensä suoraan yhdistynyt oireilun pahenemiseen. Tosin kotimaassa taisin olla tarkemmin Wiener Nougatin ja tiettyjen tryffeleiden varassa tässä herkuttelussa, joten maitoa ei tullut lähes lainkaan. 

Mun pitäis tajuta, että mulla ei oikein voi olla tällaista herkutteluruokariippuvuutta. 

5) Olen juonut enemmän hiilihapotettuja juomia. 

Tähän ruokavalioon sopeutuminen on kaiken kaikkiaankin vaatinut huomattavaa sopeutumista. Korvissani kaikuvat erään tuttavan sanat keliakiaan sairastumisen jälkeen: "Mitään en ole menettänyt...". 

Se ei tosiaankaan kuvaa minun tunteitani tässä asiasassa!

Ensinnäkin ruokavalioni on rajoittuneempi kuin keliaakikolla. 

Toisekseen haluaisin voida syödä vapaasti ja huolettomasti! 

Haluaisin jakaa yhteisiä hetkiä perheeni kanssa (niinkuin vaikka syödä tyttären tekemää täytekakkua poikani syntymäpäivänä)! 

Haluaisin, että perheeni osaisi tehdä minulle äitienpäiväaamiaisen. 

Haluaisin joskus syödä ravintoloissa (täällä erityisesti), kokeilla uusia asioita ja tutustua uusiin makuihin --- enkä ollenkaan haluaisi kuulustella tarjoilijaa annoksen koostumuksesta ja ainesosista (enkä etenkään vieraalla kielellä). 

Haluaisin laittaa ruokaa perheelleni ja pystyä useammin syömään sitä myös itse, ilman erityisjärjestelyjä. 

Haluaisin täällä leipomoiden luvatussa maassa syödä ihania leipiä, joita on tarjolla tuoreena, joka paikassa. 

Haluaisin maistaa Etelä-Saksan kakkumaiden Kucheneita edes silloin tällöin... 

Suren välillä 

ja olen tämän vuoden aikana jollakin tapaa sopeutunut tähän. 

En kärsi jatkuvasti ja silloin, kun olen oireeton, olen tyytyväisempi osaani. 

Sopeutumiseni ei kuitenkaan ole ihan tasapainoista. 

Ensinnäkin en näköjään ihan tarkkaan tunne itseäni ja sitä, mikä heilauttaa kiikkulaudan oireilun puolelle. Pelaan liian usein epämääräistä tasapainolupeliä syömisen suhteen. 

Toiseksi, yritän kompensoida itselleni menetettyä syömällä turhankin paljon suklaata. Odotan ruualta edelleen paljon, koska se on kuitenkin ollut minulle tärkeä ja rakas "harrastus" ja ilon lähde jossakin mielessä. 

Nyt olen tullut sellaiseen pisteeseen, jossa ajattelen, että minun on jossakin mielessä luovuttava vielä perusteellisemmin. Hyväksyttävä se, että tämä tilanne ja tämä sairaus muuttaa minua. En ehkä voikaan sopeutua vain uudelleen järjestelemällä palikoita. 

• En voi ajatella, että matkaillessa yksi matkan suuria iloja on uusien ruokaelämysten saaminen ja paikalliseen ruokaan tutustuminen. Ei edes täällä, ei nytkään. On luovuttava sellaisesta odotuksesta ja korvattava se jollakin. 
• Minun on luovuttava siitä tottumuksesta, että lohdutan ja ilahdutan itseäni ruualla. Ja etsittävä tilalle muuta, ihan toisenlaista mutta tarpeeksi säännöllistä odotettavaa ja ilon aihetta. 
• Minä en voi rakentaa niin paljossa yhteisiä hetkiä muiden kanssa ruuan ympärille. On löydettävä muita keinoja. 
• En voi vapaasti harrastaa ruokaa ja kokkaamista. Osa keittokirjoistani on minulle nyt täysin tarpeettomia. Refluksitasapaino on sen verran herkkä, että kokeiluille ei näytä olevan paljoakaan tilaa. 
• Jos voisin lopettaa kokkaamisen, en ehkä haluaisi ajatella ruokaa ollenkaan. Mutta minun on silti ruokittava perheeni ja ruokittava itseni, joten irti en pääse. Tähän on löydettävä tarpeeksi valoisa ja tarpeeksi yksinkertainen suhde. 

En ole kovin hyvä luopumisessa. 

En tiedä onnistunko. 

Nytkin on yllättävän vaikeaa rajata ruokia, jotta paranisin tästä oirekimpusta, joka on päällä. 

Ensimmäisen viikon aikana en ole onnistunut siinä, vaikka viikko sitten jo oikeastaan tajusin tilanteen. On tyhmää kärsiä omasta syystään. 

Oletan kuitenkin, että jos nyt onnistuisin rajaamaan itseni "turvaruokiin", olisin viikon päästä oireeton. 

- kaikki maitoon viittaavakin pois ruokavaliosta, ei pieniäkään määriä maitojauhetta missään; ei voita ruuanlaitossa

- kaikki viljat maissia lukuunottamatta tauolle (lähinnä siis riisi pois)
- ei soijaa, palkokasveja tai pähkinöitä (näitä sitten tilannetta tarkkaillen heti takaisin, kun olen oireeton)

- ei viljaperäisiä sokereitakaan tuotteissa

- hiilihappojuomat tauolle 

- itse raaka-aineista tehtyä ruokaa; jos ravintolassa tms. niin vain erittäin turvalliset valinnat

- ei suklaata, ei turhaa sokeria 

Voisikohan nyt pystyä tähän? 

Ihan oikeasti, Marikki, tee se nyt näin. 

Päästä irti, luovu, etsi uutta. 

Sateisen vappupäivän tunnelmia

Satakieli laulaa täällä niin kuin kotonakin.
Tänään olen katsonut, kuinka vuoret peittyvät sumuun ja sateeseen.
Olen nähnyt pilven luikertelevan kukkuloiden välistä.
(Kuva ei ole tältä päivältä.)

Vappu on ollut sateisin päivä täällä.
Piipahdimme vapputorilla. Sinne osui marssi, puheita ja musiikkia. Ja sadetta.
Iltapäivällä pakoilimme sadetta olohuoneen matolla (jonka toin kotoa mukanani)
ja pelasimme Dixitiä.

Aina, kun elämä muuttuu, omat latautumispaikatkin muuttuvat.
Nyt olemme olleet melkein neljä viikkoa "matkalla",
voit verrata mihin tahansa lomamatkaan: paljon virikkeitä, uusia ympäristöjä, arkisuuden katoamista, intensiivistä yhdessäoloa ja pientä sekavuutta yksityiskohdissa...

Nyt kaikki alkavat ehkä olla vähän väsyneitä. Lapset eivät välttämättä halua lähteä mihinkään, enkä minä jaksa olla ihan vaan paikallaan...
Minä olen lasten kanssa intensiivisesti ja kenenkään muun kanssa aivan liian vähän.

Latautumispaikat eivät ihan ole vielä selvillä.
Tämä on tällainen välihuokaisu.
Tiedän, että tämä on hyvä matka ja hyvä aika,
mutta tiesin senkin, että pitkään matkaan kuuluu muitakin kuin loistavia päiviä.

Tänään kaipaan omaa rauhaa ja toisaalta omia ihmisiä perheen ulkopuolelta.
Kaipaan myös omia esineitä. En ole ihan minimalisti. Välttämättömin on mukana, mutta sisustus ja keittiötavarat eivät ole omiamme. Kaipaan myös kirjojani, niitäkin, joita en kuitenkaan ehtisi lukea.
Jos tilaan tänne kirjoja, joudun todennäköisesti lähettämään ne Suomeen postissa, koska auto oli jo tulomatkalla aivan täynnä. Menetin yhden lempipuseron, joten nyt tuntuu, ettei minulla ole juuri mitään kivoja vaatteita mukana. Tällaista pientä (ja sen rinnalla paljon ihmellistä).

Yksi ihmeellisistä: esikoisen ja kuopuksen välille löytynyt hellä, läheisempi suhde.

Kolme viikkoa reissussa...

Viikot ovat vierineet hurjaa vauhtia.

Olemme vähän kotiutuneet, vaikka enimmäkseen tämä tuntuu vielä turistin elämältä.
Meillä on ollut vieraita kaupungissa ja olemme viettäneet heidän kanssaan päiviä.
Nyt tulossa oleva viikko näyttää rauhallisemmalta ja tuntuu tervetulleelta sekin.

Tuntuu melkein uskomattomalta, että olemme tosiaan täällä
ja että kaikki on näin hyvin.

Meillä on oikein sopiva koti yliopistoalueella, seitsemännessä kerroksessa.
Näköalaa on joen ja vanhan linnan suuntaan, mutta myös viereisen tontin rakennustyömaalle.
Illalla näemme kaupungin valot.

Kaikki tuntuu olevan suhteellisen lähellä.
Olemme kävelleet ihanissa metsissä, vanhassa kaupungissa, eläintarhassa jne.
Olemme kävelleet paljon.

Vähitellen alan hahmottaa, mistä löydän arjessa tarvittavia asioita.
Lähellä on ihana vihannestori, jonne haluan mennä usein.
Jättimäiset salaatit maksavat alle euron...

Lapset ovat olleet hyväntuulisia ja mukana kaikessa.
Vähän olemme saaneet myös opiskeltua.
Esikoinen on tehnyt kahdet kokeet ja pari kirjallista koulutehtävää palautuskuntoon.
Kuopus tekee eskaritehtäviä, jotka ovat hänelle aivan liian helppoja, mutta varma onnistuminen tuntuu häntä myös motivoivan.

Nyt muut ovat poissa ja minä kotona.
Olen vähän eksyksissä, mutta se kai kuuluu tähän seikkailuun.

Olen täällä

... enkä tiedä mitä sanoa.

On ollut lähtöpäivä,

meripäivä,

matkapäivä,

saapumispäivä,

kaksi sairaspäivää (ensin yhdellä, sitten toisella),

ensimmäinen "koulupäivä"

ja tämä lauantai, jolloin olimme kaupungilla ja kotona.

Vähän väliä kävelen ikkunan luokse katsomaan maisemaa,
tutkimaan valoja ja rakennuksia, etsimään merkityksiä.

Ympärillä on monta maailmaa
vanha linna, ambulanssien äänet, kesäinen luonto, betonitalot, joenvarsi, punakattoinen kaupunki...

Lapset asettuvat leikkeihin melkein kuin kotona.
Minäkin asetun vähitellen, alan hahmottaa missä on tori ja ruokakauppa, saamme netin toimimaan (ainakin vähän paremmin), piirrän karttaa kokemusten myötä tarkemmaksi.

Naapurissa asuu karhuja, norsuja, apinoita ja flamingoja.
Olemme jo katsoneet tiikeriä silmiin.

Kaksi yötä lähtöön

Lattioilla on matkalaukkuja ja laatikoita avoimina.
Siirrän tavaroita paikasta toiseen.

Hoidettavien asioiden listalla on aina kaksikymmentä asiaa.
Olen soittanut moneen asiakaspalveluun
ja kirjautunut "näppärästi" ties minne nettipalvelusivuille.
Verottajakin olisi vielä kohdattava ennen lähtöä.

Otan yhdet opiskelijoiden tekstit mukaan -
muuten olen jo työstä vapaana!
Jätin kouluun suoritun työpöydän ja viestin:
Auf Wiedersehen!

Lapsilla on hyvä seikkailumieli.
Säätiedotuksia seurataan ja jännätään, ylittyykö helleraja määränpäässä...

Pakkaaminen on vaikeaa ja helppoa.
Emme mene kaukomaille, vaan ihan turvallisesti Eurooppaan.
Useimmat asiat, jotka voivat unohtua, voidaan korvata paikan päällä.
Silti pakkaaminen tarkoittaa satoja valintoja
ja minä teen niistä suurimman osan. Ääks!

Olennaisia tunnuslukuja ja salasanoja ei saisi unohtaa.
Laturit pitää olla matkassa.
Helpottaisi, jos ymmärtäisin, mitä lääkkeitä ehkä tarvitaan.
Ihan passi ja hammasharja -reissu tämä ei ole.

Kirjat!?! En tiedä, mihin varustautuisin...
Vaatteet!!??!! Olen lempivaateihmisiä, mutta en tiedä, mitkä ovat tämän kesän lempivaatteita! Nyt matkalaukun päällä on lähes kaikki, mitä omistan... Valintoja, valintoja...

En ole yhtään niin tehokas, kuin luulisin olevani tässä tilanteessa.
Nytkin istun tässä näppäilemässä näitä... mutta kun vaan on niin kamalan epämääräistä etsiä vaatteita tai kenkiä tai lääkkeitä tai muuta mitä nyt sitten voikaan tarvita matkalla / ulkomailla eläessä...

Toistaiseksi kadoksissa on yksi avain ja yksi kameran laturi.

Hullunhyväksyvä katse

Tänään kuuntelin kauniita sanoja hyvästä ja arvokkaasta,
ihmellisestä hullunhyväksyvästä katseesta.
Upposin ääneen ja kuviin, keskityin ihmeellisesti, tilaisuus oli täynnä, ylikin ja aluksi meille sanottiin, ettemme mahtuisi sisälle, mutta mahduimme kuitenkin, seisoin taka-alalla ensimmäisen luennon ajan.

Jokin katseessa, nähdyksi tulemisessa koskettaa niin paljon.

Jo pelkkä kysymys: "miten haluaisit tulla nähdyksi" on niin ajatuksia herättävä ja mullistava.
Aion kysyä sen lapsiltani
ja olen aika varma, että sitä ei ole koskaan kysytty minulta.

En osaisi vastata.
En osaa vastata.

Rakkaudellisen katseen ajatus,
kiinnostumisen ajatus, kuuntelemisen ajatus...

Haluaisin ymmärtää muita paremmin, asettua paremmin yhteyteen, kysyä enemmän ja kuunnella tarkemmin. Mutta haluaisin itsekin tulla nähdyksi, kuulluksi, olla jollekin kiinnostava, haluaisin kertoa tarinani, olla kokonainen, olla alusta loppuun...

Välillä ajattelen, ettei aikuisena kukaan halua tuntea minua erityisesti.
Sellainen on kuulunut nuoruuden ystävyyteen ja rakastumisiin,
mutta tässä "oikeassa elämässä" sellaiselle ei enää ole tilaa.
Tarina on liian pitkä, illat liian lyhyitä, kiireet liian ilmeisiä,
mieli liian epäluuloinen, äiti tavoittamattomissa
ja minä olen tullut liian monimutkaiseksi ja
ehkä tavallaan aiempaa vetäytyneemmäksi.

Katson kuvia,
katson sanoja.
Piirsin itsestäni sanakuvaa ja kuinka vapauttavaa se olikaan, nähdä itsensä sivusta, nähdä armollisemmin ja selittämättä, yksinkertaisemmin ja inhimillisemmin.
Ymmärsin, että jos näkisi itseni useammin niin,
olisi hiukan toinen, muokkautuisin toiseksi, rakentaisin toisen tarinan...

Katsoa, kuulla, kysyä.
Milloinkahan kukaan on kysynyt minulta mitään?
Yritän itse muistaa kysyä. Tänään kysyin lapsilta ja sain tietää asioita, joita vaille olisin muuten jäänyt. Aion muistaa kysyä jotain joka päivä.

Ja aion ottaa kuvia,
uudenlaisia, tutkivia ja rakkaudellisia kuvia.

Lauantai

I
Asettelin autoon lelulaatikoita ja matkalaukkuja.
Monta mahtui.
Otin kaikki pois
ja alettiin pakata.

II
Mistä minä voin tietää, mitkä ovat ensi kesän lempivaatteita?

III
Aurinko houkutti ulos.
Lapset siivosivat etupihan, yhtä sun toista järjesteltiin.

IV
Kaikki kirjaston kirjat on löydetty
ja suurin osa palautettu.

V
Monet asiat tuntuvat kaukaisilta,
tutut ja tavallisetkin.

VI
Huomenna haluaisin nukkua pidempään kuin tänään,
käydä saunassa, saada aikaan, olla itselleni armollinen
ja muille sallivampi, kärsivällisempi.

VII
Haluaisin saada enemmän sitä, mitä kaipaan.

VIII
Haluaisin saada paljon siitä, mitä saan.
Ei tässä valittamassa olla, eikä kiittämättömiä,
ristiriitaisia vain, en ole saanut kaikkea ajatelluksi,
olen ymmärtämätön tyttö...

IX
Laukuista muodostuu kolmiulotteiden palapeli.
Vielä kaikki tuntuu niin tyhjältä.
Mitä ihminen tarvitsee mukaansa?
Ei kovin paljon ja kuitenkin monenlaista...