tiistai 10. kesäkuuta 2014

Päästin irti, jokin muuttuu

Jotenkin minä myös päästin irti niin kuin aiemmassa tekstissä itseäni kehoitin.

Sureminen on joskus niin tehokasta.
Suree,
suree,
oikein pohjia myöten.

Ja jotenkin suru jossain vaiheessa muuttuu ja antaa tilaa,
ehkä antaa voimaakin jotenkin.
En tiedä, kuinka pitkälle tämä vie tai kuinka pitkälle kantaa,
mutta
nyt tuntuu, että tuon suremisen myötä annoin mahdottomien määritelmien mennä
ja ajattelen itseäni uudella tavalla.

En ole enää wanna-be-foodie tai harrasta ruokaa.
Kävelen paikkakunnan ravintoloiden ohi ja ajattelen: en ole, enkä voi olla, ihminen, joka etsii matkailoa ruokailusta; etsin mieluummin puut ja puistot ja ehkä vielä jotakin muuta.

En varmasti tule ihmiseksi, joka ei etsisi ruuasta mielihyvää,
eikä se minusta olisi suotavaakaan,
mutta
voin olla ihminen, joka syö yksinkertaisesti ja levollisesti. 

Luin vähän lisää kurkkurefluksista.
Ahdistuin aluksi ristiitaisista neuvosta,
mutta sitten taisin kuitenkin löytää jotakin auttavaa.

Ensinnäkin:
refluksi ei ole allergiaa, vaikka ruuat aiheuttavatkin oireita.
Pikkuallergikkojen veteraaniäitinä ajattelen helposti itseänikin nimenomaan allergiakaavan mukaan.
Ruokien epäsopivuus refluksissa toimii kuitenkin omalla tavallaan.
Yritän oppia ymmärtämään sitä paremmin.

Toiseksi:
sain tietoa siitä, mitä olin jättänyt huomiotta.
Osaan nyt paremmin välttää sellaista, mikä pahentaa kurkkuoireita silloin, jos niitä on.

Kolmanneksi:
vapauduin havainnoimaan.
Ajattelen, että ei minun tarvitse pystyä kontrolloimaan tätä,
voin tehdä parhaani, voin tehdä havaintoja, voin oppia kaikesta.
Vapautin osan välttämistäni ruuista (ne epäselvät).
Aloitin ruokapäiväkirjan ja etenen nyt sen kanssa.
En ihan tiedä, mitä olen muuttanut, mutta nyt on jo vähän parempi olo.
Päiväkirjaan kirjautuu nyt kuitenkin hyvänolon ruokia, joihin voin palata vaikeuksien tullen.




Ei kommentteja: