torstai 4. joulukuuta 2014

Open "burnout-loma" alkaa oikeasti tänään

Tänään on ensimmäinen päivä, jonka vietän yksin.
Aiemmat menivät sairaan lapsen kanssa oleillessa. En kertonut omalleni, että olen sairaslomalla. En vaan vielä osaa selitää tätä. En ymmärrä itsekään. En tiedä, onko tämä oikein oikein...

Nyt on sitten ensimmäisen kerran varaa ihan vaan lösähtää,
kun kerran minut on määrätty tällaiseen.

Kyyneleet nousevat helposti, kun ajattelen työtä ja siihen liittyviä vaikeita asioita,
etenkään tuen ja lohdutuksen tarvetta.
Itkeminen on himpun sellaista etäistä, että katson itseäni,
kuinka se nyt noin herkkä on, kun eihän tässä nyt ihan niin isoa 
hätää pitäisi olla. 

Ei pitäisi olla mitään. Olenhan minä selvinnyt viisitoista vuotta töissä
liikoja kilahtelematta ja uupumatta. Aina on ollut hankalia ja rasittavia puolia työssä, mutta myös innostusta ja iloa ja kiitollisuuttakin omasta ammatista.
Nyt näiden tasapaino on jotenkin muuttunut.

Työn palkitsevuus on tullut jotenkin vaikeammaksi saavuttaa.

Eilen olin muussa kokouksessa,
jossa aikuinen ihminen silmiin katsoen kertoo, miten paljon hän pitää tavastani olla mukana eräässä meille tärkeässä fb-keskustelussa. Aito, pyytämättä tuleva kommentti.
Kokemus siitä, että tapaani tehdä ja olla arvostetaan ja sillä on merkitystä.

Miten huikean paljon vaikeampi sitä on saavuttaa opetustyössä
(aineenopetus, vaihtuvat opiskelijaryhmät).

Eivät teinit jää tunnin jälkeen kiittämään opettajaa siitä,
että opettaja on onnistunut sanoittamaan jotakin hienosti
tai virittämään jonkin heitä koskettaneen ajatuksen
oppitunnin tehtäviin...

Kaikki palaute pitäisi lukea rivien välistä
ja minä olen nyt menettänyt sen taidon. 
Näen rivien välissä niin paljon
muutakin.

Saan palautelappusilla tms. ihan hyvää palautetta, mutta en ole edes halunnut pyytää kurssipalautteita tänä vuonna. Jokin siinäkin niin tökkii. Ehkä se, että palaute ei välttämättä kohdistu olennaiseen. Ja tiedän aika hyvin, mitä lapuissa tyypillisesti sanotaan. Eivätkä ne asiat tunnu nyt kovin koskettavan minua, vaikka olisivat myönteisiä. En myöskään halua olla jatkuvan suoritusarvioinnin kohteena.

Tämä tuntumisen puute
on varmaan nyt sitä burnout-piirrettä tässä.

Tuntuu kyllä hulluta, että tämän pitäisi selvitä kotona erityksissä olemalla!
Lääkäri olisi kirjoittanut suorilta sairasloman jouluun saakka.

Tässä on vähän liian same-old-same-old ope ratkoo kaikki tärkeät kysymykset viime kädessä yksin meininki. Nyt tämän open pitäisi ratkoa sitä, että kenelle ylipäätään voisi puhua.

Voi olla, että tämä ope hieman kärjistää asioita yksityisessä blogissaan.






2 kommenttia:

mm kirjoitti...

"En myöskään halua olla jatkuvan suoritusarvioinnin kohteena."

Luulen, että tämä on tärkeä lause. Pääsin itse pois ajoissa tästä pyörityksestä. Voi olla, että osa toiminnastani oli huonompaa kuin jos olisin tiennyt, mitä muuta minulta odotetaan, mutta vältyin myös paljolta suoralta kritiikitä...

Lasteni ikäpolvi on sitä, joka on tottunut palautteen antamiseen. Tietysti minäkin nyt myöhemmin kursseilla opin pyytämään, antamaan ja saamaan palautetta, mutta täysin en koskaan oppinut työtäni sen avulla korjaamaan.Koskaan se ei tuntunut luontevalta. Opettaja kuitenkin tekee työnsä sen oman ainoalaatuisen persoonansa kautta, joka on jähmeä muuttamaan toimintaansa toisten mielipiteiden takia.

Toivon joka tapauksessa, että tämä poissaolon vaihe antaa sinulle voimia ja kenties uusia näkökulmia työhön, sellaisia juuri sinun persoonaasi ja työhösi liittyviä, ei toisten sivullisten vaatimia ja ymppäämiä...

Lepo Ei Ole pahaksi...

Marikki kirjoitti...

Niinpä. Palaute on myös usein ristiriitaista ja vielä useammin vähän pintapuolista. Se sanotaan, mikä on helppo sanoa ja tulee mieleen. Voi olla oikeasti aika vaikeaa arvioida sitä, mikä kehittää omaa ajattelua tai tukee omaa oppimista. Abeilta olen joskus kuullut kiitoksen siitä, että "opetit meidät ajattelemaan", mutta kurssipalautteessa käy usein niin, että opiskelija ei ikäänkuin edes huomaa niitä asioita, jotka ovat olennaisimpia ja arvokkaimpia.