keskiviikko 3. joulukuuta 2014

Alkuja ja alkuja...

Uudesta alustani tuli toisenlainen kuin kuvittelin.

Ei se mennyt niin. 

Joudun ihan vakavasti kysymään itseltäni asioita.

Pidänkö itsestäni huolta?
Jos en pidä mistä se kertoo?

Miksi tunteet ovat niin pinnassa?
Mitä johtopäätöksiä siitä pitäisi tehdä?

Kun työ ei tunnu ihan oikeasti palkitsevalta
vaikka mitä tekisi, vaikka hetkittäin kyllä tuntuu
ja vaikka palan sille, palanko loppuun, kuka auttaa,
mitä kukaan, minäkään, voi tehdä?

Kun on ratkaissut asioita niin monta kertaa, että ei enää oikein jaksa uskoa
ratkaisuihin tai ratkaisemiseen?
Jos kysyy samoja kysymyksiä uudellen ja uudelleen?
Ja sellaisia, joita kukaan ei sano ääneen tai edes kirjoita minnekään.
Kun on sellaisissa alitajuisissa tunnevirroissa, jonne mikään "asennoitumisen" ja "analysoinnin" välineistö ei tunnu pääsevän, vaikka pinnan saa niillä rauhoittumaan,
mutta se kestää, minkä kestää.

Koska on tunteita, päätellään, että on uupunut ja saa sairauslomaa epämääräisellä diagnoosilla.

Sitten istuu kotona ja ihmettelee, että mistäs tämä tähän poksahti,
kun en minä nyt ihan niin uupuneeksi ole itseäni kokenut.
Samalla kokee itsensä hiukan ulkoistetuksi työstään
ja omasta elämästään
ja miettii, että mitenhän tämä minun kotona istumiseni nyt sitten ratkaisee asioita suhteessa opettamiseen ja omaan työhön ja työyhteisöön?

Tajuan, tajuan:
parempi levätä nyt, eikä sitten kun on ihan finaalissa ja tarvitsee puolivuotta sairauslomaa toipuakseen vähääkään tai niin finaalissa, ettei toivu ollenkaan.
Mutta minulla kun oli jo olo, että olin löytänyt jonkin suunnan,
sisustin luokakin uudeksi ja
ryhmät tuntuivat mukavilta.
Tämä vähän pilasi sen uuden alun.
Tai minä pilasin sen tai
miten sen nyt ottaa.

Pelkään, että se, joka lukee tämän, ajattelee, että olen väärällä alalla ja varmaan huono opettaja ja sellaista. Että toiset nyt vaan ei sovellu / jaksa ja mitä vielä, pitäisi miettiä ja tehdä sellaista, johon soveltuu.

Tässä on sellaisia valmiita tarinoita tarjolla.
Pitää olla aika tarkka, että kuulee omansa.

Aloitin migreeniestolääkityksen.





3 kommenttia:

tinttarus kirjoitti...

Voimaannuttava ajatus, halaus, vahvistava hymy tai jokin semmoinen pieni ele tai sana, joka kertoisi sulle, että kyllä aina pysähtymisen jäkeen näkee aamunkoiton paremmin. kotoillut on tämäkin ope. Ääni ei kestä. Kiukuttaa. Ja sitten on ollut jokin hetki, kun kotona olo onkin tuntunut vain lahjalta, joka ojennettiin kiireen keskelle ja sai pysähtyä kuulemaan ja näkemään olennaisin.

Voimia!!
Lepää ja työnnä ajatuksista semmoiset , mitä toiset ajattelevat. Aina niitä ajattelijoita on.

Olet hyvä ja tunnollinen työssäsi.

Merja Auer kirjoitti...

Terveisiä Miina Savolaisen Voimaannuttavan valokuvauksen kurssilta. Kerroin siellä tänään serkkuni valokuvatarinan ja kuuntelin monen muun perhetarinan. Sielläkin missä sanat eivät toista tavoita, kuvat ovat avanneet uutta ymmärrystä. Vanhat kuvat joissa on tosi tunnelma ja uudet, kuvattavan ehdoilla otetut kuvat. Kun hyvä nähdään ja siten vahvistuu, vaikeakin näyttäytyy toisin. Mitähän hyvää sinun kuvissasi näkyy?

Marikki kirjoitti...

Kiitos sanoistanne. Oli tärkeää, että sanotte noin. Analysoinnille ja sanoittamiselle on paikkansa, mutta kyllä tuollainen toiminnallinen tai kokemuksellinen kuulostaa niiiiin hyvältä. Meinasin kirjoittaa, että onneksi takapihalla näkyy maisema, jossa ei ole ketään ihmisiä, mutta sitten ajattelin, että se on kyllä aika burnouttinen ajatus.