perjantai 12. huhtikuuta 2013

Possun jäljellä olevat päivät eli mietteitä lihan syömisestä

Possulla on vielä viikko elinaikaa. Pakastin on melkein tyhjä. Se odottaa possua. Minäkin odotan.

Tämä possu on kasvatettu syötäväksi. Niinkuin kaikki ne eläimet, joita olen viimevuosina syönyt. Yleensä olen ostanut jo kuolleen eläimen lihaa. Minun ostamiseni tai ostamattomuuteni ei ole merkinnyt mitään juuri sen eläimen elämän päättymisen näkökulmasta. Voin tietysti nytkin ajatella, että joku toinen olisi kuitenkin ostanut sen porsaan lihan. Ei possulla missään tapauksessa olisi ollut edessä leppoisia eläkepäiviä. Korkeintaan kai voin toivoa, että sillä olisi ollut kohtuullisen hyvät elinpäivät kyseisellä tilalla.

Suunnitelen, että ehdin sulattaa pakastimen ennen possun hakemista.

Jostain syystä ajattelen, että näin sen pitäisi mennä. En vedä liipasimesta, mutta olen sentään jossakin suhteessa siihen tekoon, jota lihan syöminen edellyttää. Jos aion syödä lihaa, minun pitäisi olla valmis olemaan jossakin tekemisissä sen ajatuksen kanssa, että samalla edellytän joltakin toiselta olennolta kuolemaa.

Olin joskus kasvissyöjä.
Kun imetin hyperallergista Timoteitä olin vaihtoehdotta lihansyöjä (vältin kaikkia kasvissyöjän tärkeimpiä proteiinin lähteitä). Se oli aika kamalaa aluksi.
Sen jälkeen olen ollut välillä enemmän yhtä, välillä enemmän toista.
Olen hyväksynyt sen, että lapseni ovat tarvinneet eläinravintoa selvitäkseen. He eivät olisi voineet kasvaa terveinä kasvisravinnolla, koska allergiat rajoittivat ruokavaliota niin paljon.
Olen hyväksynyt sen heille ja samalla itselleni, koska en ole jaksanut enkä halunnut tehdä kenellekään erikseen ruokaa enää sen jälkeen, kun ei ole ollut pakko. Tein välillä kolmeakin eri ruokaa yhdelle aterialle, kun lapset olivat allergisia eri asioille ja valikoima oli tosi suppea.
Minulla on aika iso kynnys alkaa itse enää erityisruokavaliolle, etenkään omasta valinnasta johtuen. (Siihen kohtaan tämä nykyinen terveyskriisi ja vehnä ym. hommeli iskee tosi pahasti.)

On vähän epäilevä mieli. Pitääkö sitä ihan mennä possu tappamaan, että saisi syödäkseen? Eikö selviäisi jotenkin vähemmällä?
Toisaalta lihansyönti on helppoa ja tavallista. Lihapullia ja perunamuussia.
Tykkään tavallisesta, sellaisesta, josta ei ole kenellekään vaivaa ja jossa ei ole mitään erityistä ideologiaa. Osallisuutta vaan tässä, tavallisessa arjessa.

Olen jotenkin kummasti iloinenkin siitä possusta.
Ehkä siitä on jotenkin parempi omatunto kuin tehotuotantolihan ostamisesta. Että teen nyt kerrankin jonkin valinnan, jota arvostan, enkä vaan kauhistele vierestä ja lapa toisella kädellä jauhelihapakettia marketin kassalle.

En ole oikein koskaan päättänyt, että nyt en enää ole kasvissyöjä.
Olen ajautunut elämään näin. Ehkä se on ollut vähän epämääräistä. Ehkä tämä possu tässä jotenkin sinetöi sen, että jos olen valmis tähän, niin tosiaan, en ole enää kasvissyöjä.
En olen mitenkään erityisen varma siitä(kään) päätöksestä.
Onko se perusteltua? En tiedä.
On kai se myös jostain ihanteesta luopumista.

Se on helpompaa.
Se on tavallisempaa.
Se on mieheni ja lasteni ruokavalio.
Se tuntuu olevan jotenkin hyväksi ja hyvää.
En osaa tehdä ihan niin helposti korvaavaa, yhtä hyvää kasvisruokaa.

Toisaalta tuntuu jotenkin juurruuttavalta tämä possun tappaminen.
Tätä täällä on syöty vuosisadat,
ainakin silloin, kun on ollut varaa.
Kasvatettu ja teurastettu porsas.
Laitettu ruuaksi kokonaan.







Ei kommentteja: