lauantai 23. helmikuuta 2013

Hajanaisia huokaisuja lauantai-iltana

Loma loppuu kohta. Ero rakkaasta loppui tänään.

Turhat murheet valuvat pois, uudet tulevat tilalle.
Ravistan turkkia.
Etsiydyn lämpimään
(useammin kapeille kujille,
jolkotan yksin
tottumuksesta vai pakosta - en ihan tiedä).

Lomalla sain kuunnella leivinuunia.
Sen lämpö hiipi iltaisin olkapäille.

Oli hyvä lasten kanssa.
Jokainen tuli lähemmäs.
Liikuttiin. Oli valoa ja lunta.

Nyt koti tuntuu vielä vähän vieraalta,
on melkein kuin tottuminen kaikkeen,
on olo, että nyt, hetken, voisi tehdä jotakin toisin,
nyt, ennen kuin arjen vaate laskeutuu.

Varsinaiset talvikuukaudet päättyvät, mutta talvi jatkuu.
Pitkä talvi.
Ulisen kevättä. En muuta. Näillä lumilla keväättä viivytään pitkään.

Haluaisin innostua ja paeta vähän johonkin.
Teen hyvää ruokaa (edelleen). Edes sen verran saan hoivatuksi itseäni.

Joskus minusta tuntuu, että jokainen ympärilläni odottaa minulta pikkuisen enemmän kuin mitä pystyn antamaan. Yhtäkään en pysty suojelemaan kaikelta, en edes siltä, etteivät pettyisi minuun. Opetan lapsiani selviämään siitä, että olen monessa vähemmän kuin he odottavat, vähemmän kuin he tarvitsevat. Ei kukaan kertonut minulle, että äitiys olisi niin paljossa tätä. Eikä kuinka oikealta se tuntuu, kuinka he (tai minä) tarvitsevat juuri sitä: olla pettynyt ja rakastettu, tarvitseva ja tyhjä, mutta hoivattu ja nähty.

Rakastan lapsiani,
ihmeellisiä, luovia, innostuvia, keskittyviä, hassuja ja viisaita lapsiani :).

Nyt menen nukkumaan, unen syliin,
toivon.







2 kommenttia:

Marmustoi kirjoitti...

Hienosti todettu tuo, että äitinä joutuu opettamaan lapsiaan selviämään pettymyksestä itseensä. Sitähän se on. Lapset usein joutuvat selvittelemään pettymyksiään muuten liian myöhäisessä vaiheessa. Hyvää sunnuntaita!

Marikki kirjoitti...

Niin, joskus sen jaksaa nähdä tehtävänä. Joskus vain turhaudun, tai suutun lapselle tai tulen kovin syylliseksi. Elämää kai sekin...