Välimatka

Asun kovin kaukana äidistä.
Äiti ei osaa käyttää puhelinta tai jaksa.
Äiti ei ehkä oikein osaa kaivata mitään. Hän ei ole ensimmäisen aivovaurion jälkeen koskaan soittanut minulle, eikä myöskään koskaan ilmaissut isälleni, että haluaisi soittaa tai kaipaisi tietoa siitä, miten minulla menee. Jos pyydän häntä puhelimeen, hän sanoo ehkä jotakin, sitten puhe hyytyy ja olemme molemmat vaivautuneita, on vaikea keskustella luontevasti mitään.

Olen kuitenkin halunnut ajatella, että äiti välittää, mutta ei vaan osaa ilmaista sitä.
Onneksi tiedän, että hän välittäisi, jos olisi ehjä.
Mutta hän ei ole ehjä ja tällä hetkellä hän on sairaampi kuin koskaan.
Minä olen täällä kaukana, enkä tiedä onko sillä hänelle mitään merkitystä olenko täällä vai matkustanko kuusi tuntia sinne ja kuusi tuntia takaisin häntä katsomaan.

Olin hänen luonaan talvilomalla. Muutama päivä vierailun jälkeen hän ei lainkaan muistanut meidän käyneen siellä.
En oikein tiedä, onko minulla mitään erityistä merkitystä äidilleni niissä lyhyissä aikaikkunoissa, joissa vielä voin jollakin tavalla olla äitini kanssa tekemisissä. Niillä hetkillä lienee merkitystä lähinnä minulle itselleni ja siksi olen varannut päivät kalenteriin ja menen, jos tilanne silloin lähempänä tuntuu yhtään sopivalta.

Yritän oikeastaan selittää, miltä tänään tuntuu, kun olen äitini suhteen outojen numeroiden ja isäni kanssa käytyjen keskustelujen varassa.

Tänään sain isältä viestin: "äidin sokeriarvot matalalla 4, tulehdusarvot koholla 14, otetaan verikokeita." Päätin vielä soittaa isälle, vaikka tiesinkin, ettei mitään sen ihmeempää varmaan ole kerrottavana. Ehkä isä ihmetteli miksi viesti ei riitä. Ehkä hän oli väsynyt kertaamaan näitä vointitietoja, jotka eivät kuitenkaan kummallekaan meille kerro sitä, mitä pohjimmiltaan haluaisimme tietää.

Mitä äidille tapahtui I

Aion kirjoittaa äidistä, koska minulla ei ole oikein mitään muuta tapaa olla hänen kanssaan.
Haluan muistaa
ja ajatella
ja olla torjumatta vaikeaa ja surullista, jotta en menettäisi sitä muutakin.
En halua kulkea sen ohi, mikä vielä on mahdollista.

Olen puhunut ystävieni kanssa,
mutta ei kukaan halua koko ajan ajatella vanhenemista, menetystä ja kuolemaa.
Minun on kuitenkin pakko ajatella juuri niitä asioita.

Äidiltäni löydettiin vuonna 2007 syksyllä iso meningeooma, joka leikattiin silloin välittömästi.
Leikkauksen jälkeen äiti oli tehohoidossa ja hyvin lähellä kuolemaa. Lääkäri sanoi minulle ja isälleni, ettei toivoa juuri enää ole.

Äiti kuitenkin selvisi ja jatkoi elämää.
Oikeastaan minun tekisi mieleni kirjoittaa: Osa äidistäni kuitenkin selvisi ja jatkoi elämää.
Tuon synkän ennusteen valossa äidin selviäminen oli ihme ja suuren kiitollisuuden aihe, kuten sekin, että äiti säilytti puhekykynsä ja liikuntakykynsä normaaleina.
Mielsin sen pitkään juuri tämän kautta: äiti säilyi hengissä, minulla on vielä äiti.
Se, että samanaikaisesti menetin sellaisen äidin, joka minulla oli ollut, jäi pitkäksi aikaa surematta jokinlaisen tunnelukon taakse.

Vuosien kuluessa totuimme tilanteeseen (jotenkin) ja tilanne myös koko ajan muuttui, ehkä voi sanoa, että äiti kuntoutui jonkin verran ja vanha persoonallisuus pilkahteli useammin sairauden heittämän sumuverhon takaa. Äiti lauloi joskus. Joskus äiti toi kukkia pihastaan meille tuliaisiksi.

Vuoden vaihteessa äiti sai aivoverenvuodon.
Jälleen kerran se muutti kaiken tavalla, jota on vaikea hahmottaa.
Ei selkeitä näkyviä aivovaurion merkkejä. Puhekyky säilyi. Äiti pystyy liikkumaan.
Mutta hän ei tiedä, mikä kuukausi on menossa. Hän on läsnä kussakin hetkessä enimmäkseen ihan tavallisesti, mutta se hetki ei hahmotu hänellä osaksi mitään selkeää kokonaisuutta. Hän ei ehkä ihan muista mitä edellisessä hetkessä tapahtui. Välillä hän sekottaa unimielikuvia tosiasioihin. Välillä hän käyttää esineitä väärin tai tekee jotakin ihan omituista.
Enimmäkseen hän ei tee mitään. Hän väsyy hetkessä ja nukkuu suurimman osan päivistä (ja öistä).

Aivoverenvuodon jälkeen äidin sydän ei ole enää jaksanut sitäkään, mitä ennen.
Lääkärit eivät pohdi aivovauriosta kuntoutumista vaan vaikeaa sydämen vajaatoimintaa.
Äiti jaksaa kävellä vain pienen matkan, seisoa pienen hetken, olla hetken aikaa pystyssä ruokapöydässä, jutella vähän aikaa tai ei sitäkään.

Talvilomaviikolla äiti oli vielä kotona ja me olimme hänen luonaan.
Lähtöpäivän aamuna äidin kunto oli huonontunut niin, että isäni ja minä päätimme viedä hänet terveyskeskukseen. Silloin oli perjantai. Äiti jäi tarkkailtavaksi ensin yhdeksi yöksi, mutta siellä hän on edelleen.

Ensin lääkäri kehoittaa isääni hakemaan äidille pysyvämpää hoitopaikkaa. Äiti ei tule pärjäämään kotona edes kotihoidon ja isän tuella.
Sitten lääkäri tekee elvyttämättä jättämispäätöksen.
Parin päivän päästä tehdään päätös siitä, että tehohoitoon ei turvauduta.

Äiti palelee koko ajan.
Äidin keho kuivuu.
Toisaalle kehoon kertyy nestettä.
Äidin jalat ovat kipeät. Äidillä on diabetes,
mutta sokeriarvot ovat liian alhaalla.
Tulehdusarvot ovat vähän koholla, mutta testeissä ei löydy mitään.
Äiti ei syö, äitiä syötetään.
Äiti harhailee yöllä toiselle osastolle.
Äiti väsyy, Äiti ei jaksa jutella.
Äiti...

Syntymäpäivä

Äidilläni oli eilen syntymäpäivä.
Hän täytti 74 vuotta.
Hän vietti päivän terveyskeskuksen osastolla.
Isäni ei päässyt häntä katsomaan. Vierailijat on kielletty influenssavaaran takia.
Äidin isosisko ja hänen tyttärensä olivat kuitenkin päässeet tervehtimään.
He olivat ajaneet toiselta puolelta Suomea sen takia.
Onneksi pääsivät sisään.
Kun oli syntympäiväkin.

Vilpittömyys

Tänään nostin kauniiden korttieni joukosta kortin, jossa luki sana "Vilpittömyys".
Olin juuri tekemässä vaikeaa päätöstä
ja mietin, mitä tämä siinä tilanteessa tarkoittaisi.

Ajattelin rehellisyyttä,
sitä että ei huijaa ketään (ei edes itseään),
sitä, että sanoo sen, mitä tarkoittaa ja mitä ajattelee, eikä jotakin muuta.

Mietin asiaa "ääneen" viestissä ystävälleni
ja tavoitin ehkä jotakin vilpittömyyttä.
Huomasin, että olen usein vilpitön,
mutta että usein myös ikäänkuin syytän itseäni vilpittömyyden puutteesta
ja esimerkiksi suhtaudun epäilleen omiin motiiveihini.

Sen huomaaminen helpotti päätöksentekoa tänään.
Pystyin tunnistamaan sen, että teen niinkuin teen ihan vilpittömästi,
rehellisesti vaihtoehtoja arvioiden ja (tarvittaessa) avoimesti perustellen.

Aluksi vilpittömyys tuntui vieraalta ja vähän moralisoivaltakin sanalta siinä kortissa.
Etäiseltä ja sellaiselta, jota en itse käytä.
Mutta ystävä siitäkin tuli.

Terveyskysely

Minttu toi kotiin lapun, joka pitää täyttää ennen terveystarkastusta.

En ole jutellut nuoreni kanssa ehkäisystä.
Enkä tiedä, kuinka paljon "ruutuaikaa" hänellä on päivittäin.
Ei hänellä ole edes kotiintuloaikaa.

Mutta näin, kun tytär rastitti laittoi rastin kohtaan "erittäin hyvät", kun kysyttiin millaiset välit hänellä on vanhempiinsa.

Ja moneen muuhun tärkeään kohtaan oli niin hyvä ja helppo vastata,
kun on niin paljon hyvää
ja olemme säästyneet niin monelta vaikealta ja hankalalta.
Niinpä olen nyt kiitollinen kyselyn tuomasta peilistä

ja monin verroin vielä kiitollisempi
ihanasta Mintustani.

Myötätunto ja sisäinen äiti

Minulla on laminoitu pino kauniita kortteja, joissa on erilaisia voimasanoja.
(Kortteja saa Leikkiväen puodista.)
Joskus nostan satunnaisen kortin pinosta ja katson, mitä se sanoo minulle.

Keltainen kortti. Myötätunto.

Tänä iltana tarvitsen myötätuntoa itselleni itseäni varten, vaikka varmasti myös muita varten.
Aamulla tauti tuntui hellittäneen otettaan, mutta illalla jäsenet taas jäykyistyivät ja kipeytyivät ja kurkkuun palasi ilkeä pisto. Hellittäminen johtui särkylääkkeistä, ei paranemisesta.
Tarvitsen myötätuntoa puutteisiini ja tekemiini virheisiin.
Tarvisen myötätuntoa siihen, että en nyt oikein saa kiinni kirjoittamisesta, vaikka päivät vierivät ja olisi jo kiire saada tekstiä ruudulle ja projektia eteenpäin.
Tarvitsen myötätuntoa, luottamusta, suhteellisuudentajua
JA päättäväisyyttä, sitkeyttä, periksi antamattomuutta sen edessä, minkä täytyy muuttua.

Ja tarvitsen kirjoittavat sormet, joita en nyt jotenkin osaa tai uskalla päästää tehtäväänsä.

Eilen jouduin perumaan hammaslääkäriajan taudin vuoksi.
Virkailija oli myötätuntoinen, antoi hoito-ohjeita ja toivotteli paranemisia.
Pieni arkinen tilanne ja miten hyvältä se tuntui.

Tänäänkin sain myötätuntoa kollegalta ja esimieheltäni, joka on hänkin juuri ollut viisi päivää kunnon flunssassa.

"Itsemyötätunto" on minusta sanana huono, mutta ajatuksena hyvä.
Kipeänä sellaista "sisäistä äitiä" tarvitsisi oikein erityisen paljon.

Sittenkin kipeänä

Tänään eilisten tunnelmien päältä kuoriutui yksi peite, kun aamupäivän lähestyessä loppuaan kurkkukipu alkoi selvästi saada seurakseen kuumeen ja muita flunssan oireita.
Iltapäivä menikin sitten sohvassa palellessa ja aika alhaisella tietoisuuden tasolla.
Illan suussa kuume oli yli 38 ja päätin helpottaa oloa kuumelääkkeellä.
Nyt olo on parempi, vaikkakin väsynyt.
Huomenna ei tarvitse mennä töihin, kun tauti on näin selvästi päällä. Hyvä kun ei tarvitse arpoa ja miettiä sitä.

"Kaikenlainen kärsimys kuuluu elämään," on lause, jonka olen oppinut jostain terapiaan liittyvästä asiayhteydestä. Ymmärsin, että sillä sopii palauttaa suhteellisuudentajua silloin, kun jonkin ongelman pelkkä olemassaolo uhkaa muodostua ongelmaa suurentavaksi asiaksi. Siis että jo se on ongelma, että on ongelma. Kun elämän pitäisi olla helppoa ja mukavaa, tunteiden aina myönteisiä jne.

Tänään on ollut hyvien hetkien pilkuttama, 

mutta raskas päivä. 

Ei mitään suurta, ei mitään Oikeaa Kärsimystä, 

mutta jotain raskasta kuitenkin,

jotain, minkä suhteen on vaarana alkaa kapinoida sitä vastaan niin, että ongelman olemassaolo suurentaa tilanteen ongelmallisuutta ainakin kaksinkertaiseksi. 

Pohjalla on ikävä kurkkurefluksin aiheuttama kurkkukipu,

johon liittyy valtavasti harmitusta ja myös vähän (turhaa) itsesyytöstä. 

Tein eilen Timotein kanssa spagettia ja jauhelihakastiketta. Ensimmäinen ruoka, jonka Timotei valmisti oikeastaan lähes kokonaan itse. Ja minä ajattelin, etten ole koskaan kokeillut, josko vehnä kävisi pastan muodossa... ja ajattelin, että pienet vehnäkokeiluni ovat menneet melko pienillä oireilla viime aikoina... ja ajattelin, miten mukava on vaan yksinkertaisesti syödä sitä, mitä on tehty ruuaksi, miettimättä mitään... Ja niin sitten söin pienen pasta-annoksen ja niin sitten kärsin suuren osan eilisestä päivästä, yön ja koko tämän päivän (ja tod. näk. monta päivää eteenpäin) pitkiin aikoihin pahimmista refluksioireista (lähinnä terävästä kurkkukivusta, väsymyksestä ja yleisestä huonosta olosta). Lisäksi kärsin sitten siitä, että minun on vaikea hyväksyä tätä, 

siitä, että syytän itseäni jotenkin kun en ole oikein onnistunut luomaan hyvää viljatonta ruokavaliota, vaan sellaisen, jolla selviää, mutta joka ei ole kovin terveellinen tai tasapainoinen. 

Osaa refluksin ja huonojen selviytymisyritysten seurauksista joudun selvittämään hammaslääkärissä ensi keskiviikkona. Tämän ennakoiminen ei nosta mielialaa. Se nostaa ennemmin häpeää. On vaikeaa edes itse nähdä sitä, että jossain mielessä olen kyllä tässäkin yrittänyt parhaani monessa kohden.

Työ jatkuu jo huomenna. Viikonloppu tuntuu liian lyhyeltä ja työhön palaaminen ei ajatuksena niin innosta. Tiedän, että se sitten sujuu, kun ei ole vaihtoehtoa, mutta etukäteen tuntuu välillä siltä, että ei jaksaisi aina jaksaa, olisi niin mukavaa vaan olla lomalla... Ja tästäkin voi tehdä ongelman, että minkä minun nyt on, kun ei innosta. Tai sitten voi vaan ajatella, että "kaikenlainen kärsimys kuuluu elämään" - myös se, että joskus sunnuntaisin maanantai ei tunnu houkuttelevalta. 

Hyvän hetken pilkkuna tajuan, että olen myös kiitollinen työstä ja siitä, että joku jossakin kaipaa minua ja tekemisiäni ja hyötyy niistä. 

On kaunista, mutta maisema on vielä vieras. 

Koti, lapset, kotityöt...

Jos saisin toivoa, toivoisin, että meillä olisi hitusen siistimpää ja viihtyisämpää.

Ja toivoisin, ettei samoista asioista tarvitsisi sanoa jälkikasvulle uudelleen ja uudelleen, vaikka taitaa olla niin, että juuri siitä kasvattamisessa on kysymys. Sanotaan uudelleen ja muistutetaan, kunnes asia alkaa sujua itsestään. (Omien tottumusten muuttaminen on ehkä siksi vaikeaa, koska ei ole "äitiä" muistuttamassa aina, kun asia unohtuu...) 

Tänään näistä toiveista syntyi tällainen lista, jonka aion käydä lasten kanssa läpi. Hehän eivät enää ole ihan pieniä, kun nuorinkin on 8-vuotias. Jotain voi jo odottaa. Ajattelin, että itselle ja heille olisi hyväksi, että odotukset olisivat aika selkeinä mielessä.  Näitä heiltä odotetaan, näistä muistutetaan ja toivottavasti asiat tulevat vähitellen luontevammiksi. Itsellänikin on haasteita siinä, että palauttaisin tavarat omille paikoilleen tarpeeksi pian. Tahtoo vähän kasautua... Ja nuo pyykit varmaan kasautuvat nyt vieläkin enemmän, kun ne ovat piilossa kodinhoitohuoneessa. 

Varsinaisia kotitöitä meidän lapsilla ei tässä kohtaa ole. Niitä on monesti yritetty, mutta mikään ei ole oikein jäänyt elämään. Pojat ovat vieneet roskiksia ja Minttu on hoitanut oman huoneensa siivouksen kokonaan. Haluaisin ottaa lapsia useammin mukaan ruuanlaittoon, mutta sekin jää kovin helposti. 

Haluaisin myös kasvattaa lapsia pois siitä, että he niin tarkkaan vertailevat ja laskevat jokaista siirtoa. Pojat esimerkiksi huolehtivat kauhean tarkkaan siitä, että jos yhtä pyydetään tekemään jotakin, niin toinenkin joutuu tekemään juuri samanverran... Lienee tavallista tuossa iässä, mutta on tylsää kuunnella sitä säätämistä... 

***

"Näin homma skulaa" eli lista kodissa elämisestä... 

Eteinen:

- laita kengät kenkärahille tai kaappiin sisälle

- hatut ja hanskat omaan laatikkoon

- sulje liukuovet

- vie reppu omaan huoneeseen

Yhteistä hyvää:

- järjestä unohtuneet kengät ja tavarat

Olohuone:

- siivoa omat leikit ja läksyt ynnä muut toiminnan päätyttyä

- tarkista ennen iltatoimia, ettei omia tavaroitasi ole jäänyt olohuoneeseen tai keittiöön

Yhteistä hyvää:

- asettele tyynyt ja viltit

- lakaise uunin edusta ynnä muut roskat

- hae puita

Keittiö:

- palauta astiat pöydästä tiskikoneeseen tai tiskipöydälle

- ruokailun päättyessä huolehdi ruoka-aineet omille paikoilleen, esim. jääkaappitavarat, leivät, muropaketit jne.

- jos tiskikone on tyhjä laita omat astiasi tiskikoneeseen

Yhteistä hyvää:

- vie komposti

- vie roskat

- taittele pahviroskat sisäkkäin

- tyhjennä tiskikone

- laita myös pöydällä odottavat tiskit tiskikoneeseen

- pyyhi ruokapöytä muruista

- valmista ruokaa

- kata pöytä

Omat huoneet

- laita käyttämäsi tarvarat paikalleen, kun lopetat toiminnan

- tarkista huoneen siisteys päivän päätteeksi

- älä säilytä tavaroita tai vaatteita lattialla!

- vie roskat tarvittaessa

- tee kerran viikossa kunnollisempi siivous

Vaatehuolto

- vie likaiset vaatteet pyykkikoriin, erottele vaaleat ja tummat (sis. kirjavat)

- vie säännöllisesti puhtaat vaatteet omille paikoilleen

Muuttoväsymystä ilmassa

En ole ehtinyt kirjoittaa,

koska muuttaminen on työlästä. 

Pakkaaminen, jota raportoin, on vain pieni osa sitä. 

Juuri nyt, kun päätän, että kuitenkin istun tähän ja ajattelen vähän omiani, 

tuntuu, että on vielä loputtoman pitkä matka siihen, että asiat ovat oikeasti - ja sujuvasti - järjestyksessä ja paikallaan. Nyt on sellainen kohta, että tuntuu jo siltä, että täällä on asuttu aika kauan ja siltä, että siitä huolimatta kaikki on sekaisin. 

Kalenterista nään, että se "kauan" on kolme viikkoa

ja tajuan, että näin isossa muutossa se ei kuitenkaan ole kovin pitkä aika. 

Suurin osa niistä laatikoista, jotka ylipäätään on tarkoitus purkaa, on purettu. 

Eilen ja tänään olen järjestänyt alakertaan niitä laatikoita, joita ei olekaan tarkoitus purkaa

(vauvaleluja ynnä muuta muistoksi säästettyä tai myöhemmin tarvittavaa). 

Olen järjestänyt liinavaatteita ja vienyt viimeisen pahvilaatikon pois makuuhuoneesta. 

Järjestin työkirjahyllyä vähän kauniimmaksi...

Tällaista pientä puuhaa riittää jokaiselle päivälle 

ja teen vähän väliä jotakin ja silti tuntuu, että on aika loputonta. 

Eteinen on järjestämättä, 

siivouskomeroon on työnnetty kaikkea aiheeseen liittyvää sikin sokin

ja tänään, kun tein keittoa, en vaan löytänyt pippuria sekaisista keittiön kaapeista... 

Timotei on ollut neljä päivää kuumeessa ja

Paju on välillä tosi kyllästynyt, kun mitään yhteisiä liikuntareissuja ei ole tehty. 

Aikuisilla on koko ajan tekemistä, koska aina on jokin seuraava nurkka, jota voi yrittää järjestää. 

Tänään on muuttoväsymystä ilmassa. 

Olisi kiva, jos kaikki olisi jo valmista. 

Mies rakentaa väliseinää, johon menee vielä aikaa maalaamiseen ja liukuoven asentamiseen. 

Sitten joskus sen takana ovat makuuhuoneen vaatekaappien liukuovet,

jotka lasketaan viimeistelytoimiin, kun kaappia voi nyt kuitenkin jo käyttää...

Kaipaan kuitenkin jo sitä hetkeä, että kaikki olisi sopivasti kohdallaan ja olisi siistiä ja voisi ajatella, että muuttaminen on ohi ja asettuminen on hyvässä vauhdissa. 

Tässä samassa hengessä olen jo vähän kyllästynyt juhlakauteen ja vien vaivihkaa joitakin koristeita jo pois. Arki on vastassa ja arkeen asettuminen kelpaa minulle. Ehkä se kertoo siitä, että juhla on ollut hyvä ja tehnyt tehtävänsä.