sunnuntai 10. tammikuuta 2016

"Kaikenlainen kärsimys kuuluu elämään," on lause, jonka olen oppinut jostain terapiaan liittyvästä asiayhteydestä. Ymmärsin, että sillä sopii palauttaa suhteellisuudentajua silloin, kun jonkin ongelman pelkkä olemassaolo uhkaa muodostua ongelmaa suurentavaksi asiaksi. Siis että jo se on ongelma, että on ongelma. Kun elämän pitäisi olla helppoa ja mukavaa, tunteiden aina myönteisiä jne.

Tänään on ollut hyvien hetkien pilkuttama, 
mutta raskas päivä. 
Ei mitään suurta, ei mitään Oikeaa Kärsimystä, 
mutta jotain raskasta kuitenkin,
jotain, minkä suhteen on vaarana alkaa kapinoida sitä vastaan niin, että ongelman olemassaolo suurentaa tilanteen ongelmallisuutta ainakin kaksinkertaiseksi. 

Pohjalla on ikävä kurkkurefluksin aiheuttama kurkkukipu,
johon liittyy valtavasti harmitusta ja myös vähän (turhaa) itsesyytöstä. 
Tein eilen Timotein kanssa spagettia ja jauhelihakastiketta. Ensimmäinen ruoka, jonka Timotei valmisti oikeastaan lähes kokonaan itse. Ja minä ajattelin, etten ole koskaan kokeillut, josko vehnä kävisi pastan muodossa... ja ajattelin, että pienet vehnäkokeiluni ovat menneet melko pienillä oireilla viime aikoina... ja ajattelin, miten mukava on vaan yksinkertaisesti syödä sitä, mitä on tehty ruuaksi, miettimättä mitään... Ja niin sitten söin pienen pasta-annoksen ja niin sitten kärsin suuren osan eilisestä päivästä, yön ja koko tämän päivän (ja tod. näk. monta päivää eteenpäin) pitkiin aikoihin pahimmista refluksioireista (lähinnä terävästä kurkkukivusta, väsymyksestä ja yleisestä huonosta olosta). Lisäksi kärsin sitten siitä, että minun on vaikea hyväksyä tätä, 
siitä, että syytän itseäni jotenkin kun en ole oikein onnistunut luomaan hyvää viljatonta ruokavaliota, vaan sellaisen, jolla selviää, mutta joka ei ole kovin terveellinen tai tasapainoinen. 

Osaa refluksin ja huonojen selviytymisyritysten seurauksista joudun selvittämään hammaslääkärissä ensi keskiviikkona. Tämän ennakoiminen ei nosta mielialaa. Se nostaa ennemmin häpeää. On vaikeaa edes itse nähdä sitä, että jossain mielessä olen kyllä tässäkin yrittänyt parhaani monessa kohden.

Työ jatkuu jo huomenna. Viikonloppu tuntuu liian lyhyeltä ja työhön palaaminen ei ajatuksena niin innosta. Tiedän, että se sitten sujuu, kun ei ole vaihtoehtoa, mutta etukäteen tuntuu välillä siltä, että ei jaksaisi aina jaksaa, olisi niin mukavaa vaan olla lomalla... Ja tästäkin voi tehdä ongelman, että minkä minun nyt on, kun ei innosta. Tai sitten voi vaan ajatella, että "kaikenlainen kärsimys kuuluu elämään" - myös se, että joskus sunnuntaisin maanantai ei tunnu houkuttelevalta. 

Hyvän hetken pilkkuna tajuan, että olen myös kiitollinen työstä ja siitä, että joku jossakin kaipaa minua ja tekemisiäni ja hyötyy niistä. 

On kaunista, mutta maisema on vielä vieras. 

Ei kommentteja: