Alkukesän kuulumisia

Kohta on juhannusviikko.
Nämä ensimmäiset viikot olemme olleet kotona.
Olen yrittänyt aamuisin vähän miettiä ja kirjoittaa. (Kohta lopetan ja alan oikeasti lomalle.)
Lapset ovat hälisseet ympärillä ja hetkittäin olen ajatellut, ettei paremmin voisi ollakaan.
Jo kahden viikon aikana lapset ovat tulleet lähemmäksi, on ollut ojennettuja käsiä ja sylihetkiä, pyyntöjä ja avunsaanteja, kiitoksia ja kiukkuja.
Aivan varmasti menetän, menetämme jotakin tavallisessa kiireen täyttämässä arjessa.

Mintun ystävät ovat olleet meillä, mikä on tavallaista,
Timotein ystävä myös (ja Timotei hänellä), mikä on uutta ja ilahduttavaa.

Olen tarkistanut linjoja kesäarkeen sopivaksi.
Sanon kyllä, jos ei ole syytä sanoa ei.
Opetan tapoja; odotan sellaista perusarvostusta.
(Kiemurtelin yhden yökylävieraan kanssa, joka teki yhtä sun toista sellaista, mitä meillä ei oikein voi tehdä.)

Timotei ja Paju leikkivät päivät pitkät yhdessä.
Tosin Paju (4 v.) haluaa aina ehdottomasti myös pelata tietokoneella Angry Birdsiä koko peliaikansa umpeen ja kinuaa sen jälkeen muita pelamaan, jotta voisi katsoa vierestä.  (Esikoinen ei ollut saman ikäisenä varmaan edes koskenut vielä tietokonepeleihin.)

Höpsähdän itsekin välillä peleihin. Tällä kertaa vuorossa oli Radiant Defence.
Sain siitä jo rauhan (ja lomatunnelmaa noiden aamuheräämisten vastapainoksi).


Tänä kesänä on selvästi pelattu muutenkin entistä enemmän pelejä.
Pojat eivät pidä häviämisestä, kumpikaan. Aluksi asiasta syntyi parku,
mutta sitten keksittiin keinot:
Afrikan tähteä etsivätkin nyt useimmiten possu ja punainen Angry, joiden peliä pojat ohjailevat. Pettymykset on helpompi sietää vähän etäännytettyinä. Lisäksi pehmopelaajien suhteen lojaalisuus ei ole niin tarkkaa. Tarvittaessa voi aina olla vähän enemmän sen voittajan puolella :-).

Ne aamut...

Aamut eivät ole sujuneet ihan niinkuin ajattelin.
Minulla on ollut molempina aamuina seuraa jo vähän kuuden jälkeen.

Olen kirjoittanut silti.

Minulla ei ole varaa pitää yllä odotusta häiriöttömästä kirjoittamisajasta.

Vihaiset linnut valtaavat tietokoneeni kesken tekstiteon.
Siirryn miniläppärille.
Kirjoitan Pikku kakkosen rytmiin.
Välillä keitän puuroa ja lupaan pelata Muuttuvaa labyrinttia kirjoitettuani tarpeeksi.

Naputtelen aivan raakatekstiä. En hio mitään, en vielä.
Raakateksti onnistuu hälyssä.
Yksittäisen tekstinosan hiominen onnistuu sekin (ehkä).
Molemmat yhtä aikaa --- ei näissä oloissa.

Tänään menen ajoissa nukkumaan.
Kello on edelleen kuudelta soimassa.
Jonain aamuna lapset nukkuvat seitsemään,
tai kahdeksaan, jos oikein hyvin käy.

Kotiäitikirjailija

Kesäkuussa olen kotiäitikirjailija.
Kolme lasta, yksi kirja, paljon k-kirjaimia.

Kirja on vain ajatuksena, aikomuksena.
Lapset ovat hyvin konkreettisesti.

Yritän herätä ennen heitä ja kirjoittaa vähän.
Yritän sivuuttaa pelon ja epävarmuuden ja
kysymykset ja tehdä sen seuraavan asian,
joka on käsillä.

Irti päästämisestä ja pedagogisesta rakkaudesta

Eilen jäin lomalle
ja itkin.

Kesken ylioppilasjuhlan (ehkä juhlallisuuksiin liittyvän dramaallisuuden kannattelemana)
otin vastaan sen, minkä yleensä sivuutan ja rationalisoin,
... kuinka olen vuodesta toiseen rakastamisen ja menettämisen aallokossa,
kuinka rakastan ja luovun,
rakastan ja päästän menemään.
Kiinnyn, olen hänen puolellaan, teen jotakin hänen eteensä -
eikä meillä silti ole henkilökohtaista, aidosti vastavuoroista suhdetta -
koska minun tehtäväni on antaa pedagogista rakkautta vaatimatta takaisin muuta kuin ripauksen arvostusta.
En osaa pysyä tarpeeksi etäällä ollakseni suojassa. Sekään ei tuntuisi oikealta, enkä osaisikaan.

Niinpä minä olen läsnä ja rakastan tavallani
ja vuosi toisensa jälkeen suvivirren ja juhlallisuuksien saattelemana menetän ne, joista on tullut minulle tärkeitä.
Minun työtäni on kestää se ja aloittaa aina uudestaan, ja uudestaan.
Joskus ihmettelen, ettei kukaan tunnu puhuvan tästä. Sen jälkeen kun olen tiedostanut sen, mitä tapahtuu (pienessä muodossa jokaisen kurssin päättyessä), näen tämän aivan selvästi.
En usko, että olisin ainoa.
Enkä minä ole tyyppinä sellainen, joka tekisi tätä hommaa jotenkin erityisen tunteella. (Pikemminkin en - suojaan itseäni kuitenkin edes vähän.)

Puhallan haituvaiset siemenet lentoon kämmeneltäni.
Päästän menemään.
Itken. Ja jatkan.

Vilaus tulevasta

Yksi unelma on paperilla edessäni: ensivuoden työjärjestykset.
Lyhennetty työaika on siinä nyt silmieni edessä.
Pääsen koko vuoden kahtena päivänä viikosta ennen kahta kotiin pienen koululaiseni luo.
Toivon, että Timotei saa osaviikkoisen iltapäivähoitopaikan niille muille päiville.

Muutenkin jää aikaa. Lukemiseen, miettimiseen, kirjoittamiseen.
Tuntuu mukavalta.

Tänään ymmärsin kieltäytyä,
mutta en osannut tehdä sitä tyylikkäästi.
Jäin vähän harmittava olo,
ehkä siksi, että mahdollisuus ei ollut sitä, mitä toivoin sen olevan, ja siksi kieltäydyin;
ehkä siksi, että en osannut pitää ajatuksiani itselläni. Ei olisi tarvinnut sanoa ääneen, mikä siinä oli vikana. Ei olisi riittänyt. 

Haaveita

Tyttäreni haaveilee tulevansa isona opettajaksi. Hän haluaa opettaa äidinkieltä ja kirjoittaa lisäksi kirjoja lapsille. Hän on aikonut opettajaksi niin kauan kuin muistan. Kirjoittaminen on uutta. Luimme tänään hänen kouluaineensa pikkuveljille iltasaduksi.

Merkitsen kalenteriini asioita, joita en tee.
Teen muita.

Tee tuntuu lämpimältä ja hyvältä.
Haen toisen kupillisen.

Olen väsynyt. Ihmettelen, miten jaksan aina vaan
opettaa. Asiat vyöryvät,
vyörytän niitä,
väsyneenä on kiire, eikä muista olla levossa.

Joka paikka tuntuu olevan täynnä papereita
ja kirjoja.
Kirjoissa on ihania sanoja.
Olisin järkyttävän yksinäinen ilman kirjoja.
Haluan, että joku puhuu minulle.

Joka paikka tuntuu olevan täynnä papereita,
ne eivät järjesty kiltisti muistitikuille,
vaan katovat,
nousevat taas esille kuin laineet.
Selaan papereitani, kadotan jotakin, löydän toista.

Merkitsen kalenteriini asioita, joita ehkä teen.
Puristan kädet lämpimän mukin ympärille,
ja ajattelen hetken sanoja, jotka luin tänään.

Toipilaana taas

Minttu ja Timotei ovat olleet vatsataudissa.

Valvoin heidän kanssaan yhden yön 

ja menin sitten töihin. Piti päästä uutta aloittamaan,

ja mies pystyi jäämään kotiin. 

Tänään olisin jatkanut, 

niin mieluusti olisin jatkanut, 

mutta heräsin aamulla kykenemättä syömään,

liikkeellä oleminen pahensi oloa

ja jouduin luopumaan jatkamisesta,

vaikka juuri tällä kertaa mies olisi voinut olla iloisesti toipuvien lasten kanssa kotona.

Poissaoloja tulee... 

Tätä ennen olin kaksi viikkoa angiinassa (mutta osan siitä töissä tai etätöissä).

Alan olla kyllästynyt väsymiseen.

Ei huvita koepinot. 

Silti elämä tuntuu rakkaalta,

vähän niinkuin silloin, kun valvoin pienen vauvan herättelemänä ja olin aivan väsynyt ja kuitenkin samoissa hetkissä kiitollinen ja onnellinen. Jollain tasolla tajuan, että elämään vaan nyt kuuluu kolmen viikon tautiputkia ja muuta sellaista. Ei siihen mikään kaadu. Silti olen koko ajan myös ihan kärsimätön ja kärttyinen moisesta. Suunnitelmat sekaantuvat ja haluaisin olla innostunut ja tehokas. Tekemisieni sijaan olen katsonut epäterveellisen määrän murhamysteerejä. 

Tykkään havainnoida mieltä. 

Tällaista sekavaa se sitten nyt on. 

 

Edeltä ajateltuja

Huomenna herään kuudelta.
Vien tiedot kesästä päiväkotiin,
päättymisistä, alkamisista...

Elän itsekin jo vähän kesässä.
Ajattelen aamupäiväteetä auringossa,
ajattelen jätskihetkiä lasten kanssa
ja aamuja, jolloin kukaan ei mene mihinkään.
Loman viikkoihin on suunniteltu lähtemisiä -
mietin ovatko säät sillä aikaa kasveille suosiolliset.

Järjestelen asioita kalenterissa tietokoneen ruudulla.
Alan epäillä, että päivät häviävät:
kuinka pitkä aika tahansa näyttää täydeltä ja lyhyeltä...

Ajattelen loman yli:
tuossa aloitan, tuossa jatkan,
tuossa vien pienimmän hoitoon
ja tuossa, tuossa alkaa keskimmäisen koulutie.
Tänään häneltä lähti ensimmäinen hammas.

Puhun töissä tulevasta ja asiat järjestyvät:
olen ensi vuonna kevennetyllä työajalla pienen koululaisen vuoksi.
Sitä en vielä tiedä, miltä tämä lukujärjestyksessä tulee näyttämään,
mutta toivon parasta. 

Huomenna herään kuudelta
ja yritän elää sitä päivää, enkä edeltä näitä kaikkia muita.