maanantai 25. kesäkuuta 2018

Yksi maanantai monista

Äiti on ollut sairaalassa hiihtolomasta alkaen.
Juuri nyt en kuule hänestä mitään uutta.
Äiti on väsynyt, isä sanoo. Äidin jalat ovat kipeät. Äiti hengästyy helposti. Äiti oli tänään vähän pirteämpi. Välillä: "Terveisiä äidiltä, vaikka eihän se äiti lähetä terveisiä."
Äiti ottaa vastaan minun kuulumiseni ja terveiseni,
mutta hän ei millään pienelläkään tavalla kurota minua kohti; sitä en tiedä kurottaako mielessään, ajatteleeko, kaipaako, odottaako.

Tämä on nyt tätä.
Mikään ei tunnu muuttuvan, enkä erityisesti odota muutosta.
Ajattelen vanhenemista ja sitä, miten haluan elää ennen kuin itse vanhenen.

Kesän somefeedit ovat täynnä matkoja ja elämyksiä, urheilusuorituksia, ravintolaillallisia, projekteja, lomaa tai loman odotusta.
On paljon sellaista, mitä minä en tee.
On paljon sitä, mitä oma elämäni ei ole.
Onko niin monien mahdollisuuksien ja valintojen maailmassa jopa vähän vaikea juurtua omaksi itsekseen?

Toisen vanhenevan ihmisen tarinan kuuleminen sai ajattelemaan, miten vahvasti kuitenkin me jokainen olemme juuri oman itsemme kaltaisia, persoonallisia, erikoisiakin ja miten vahvoina jotkin piirteet virtaavat läpi elämän aikuisuudesta vanhuuteen. Huomaan itsessänikin sen, että vaikka kohteet vaihtelevat, jokin mentaliteetti säilyy samana.

"The more something changes, the more it stays the same." 








Ei kommentteja: