tiistai 17. heinäkuuta 2018

Paluu, sittenkin.

Äidin tilanne on säilynyt tasaisena;
tai milloin mitäkin aina on,
mutta ei mitään suurempaa, ei käännettä suuntaan tai toiseen.

On polvi kipeä, kun on kaatunut sairalassa tasapainon heitellessä.
On nesteen kertymistä vatsanseudulle, mutta sen poistamista ei tehdä, koska se olisi liian suuri riski sekin. On kaikki vanhat asiat: kipeät jalat, levottomat yöt, ajoittaiset ajatusvirheet ja sekavuudet.
Lääkkeitä ei ole enää montaa.
Eikä erityistä hoidon tarvetta mihinkään tarkempaan vaivaan.

Niinpä äiti on eilen päässyt takaisin kotiin.

Suruni siitä ajatuksesta, että äiti vain lähtee yhtenä talvisena aamuna sekavien vaiheiden jälkeen sairaalaan ja jää sinne kuolemaan, osoittautuu turhaksi.
Äiti on nyt kotona. Se on hyvä ja kaunis asia: Äidin elämään saa kuulua vielä vaihe, jossa hän on omassa tutussa kodissaan, puolisonsa kanssa ja hetkittäin meidän muidenkin ympäröimänä.

Keväällä en uskonut, että äiti mitenkään selviäisi tänne asti,
mutta taudin kulkua on mahdotonta ennustaa ja tämä on nyt mennyt näin.

Tämä uusi vaihe ei kuitenkaan ole paluuta edelliseen.
Äiti on todella huonossa kunnossa. Nämä ovat äidin elämän loppuvaiheen tapahtumia, vaikka emme tietenkään tiedä, kuinka monta näytöstä on edessä ennen esiripun lopullista laskeutumista.
Onneksi äiti saa olla vielä kotona. Ehkä isäni selviää hänen kanssaan. Ehkä hänen ei tarvitse enää palata sairaalaan. Ehkä kaikki sujuu ihan hyvin.

Olen silti huolissani. Äidistä. Isän olemisesta ja jaksamisesta. Siitä, mitä kaikkea on vielä edessä ennen kuin tämä tarina on kirjoitettu. Siitä, miten paljon tämä vaikuttaa minuun ja miten lukossa tunnen välillä olevani kaiken tämän kanssa.





Ei kommentteja: