maanantai 18. kesäkuuta 2018

Kesäkuu

Kirjoitin edellisessä tekstissä, että äiti elää nyt sairaalassa.
Niin on edelleen.
Kevättalven draaman sijaan on tullut rauhallisempi vaihe, jossa mikään ei tunnu liikkuvan mihinkään suuntaan.
Äidin olo ei ole kovin hyvä, mutta ei aivan kamalakaan.
Tauti ei etene, mutta ei paranekaan.
Pientä vaihtelua voinnissa tietysti on, mutta ei mitään selkeää; ei mitään, mistä huolestuisi, tai mitään, mikä antaisi uutta tietoa tilanteesta.

Äiti oli päivän kotona äitienpäivää edeltävänä lauantaina
ja me juhlimme silloin.
Se oli hyvä, kaunis kevätpäivä
ja äiti oli varmaan iloinen ja tyytyväinen siitä, vaikka hänhän ei juuri hehkuta mitään, tai kiitä järjestämisestä tai muuta sellaista.
Äiti puhui sairaalajaksossa siitä, mikä hänestä on huonosti järjestetty (ei mitään virikkeitä, ei ohjelmaa, hänen asioista ei puhuta hänelle). Niin juuri se on ja se on todella surullista, vaikka kun äiti on niin väsynyt, kuin on, ja kun hänen kanssaan on niin vaikea ylläpitää keskustelua kuin on, ymmärrän, että hän jää sairaalassa sivuun. Jos ei itse aktivoi itseään tai etsi aktiviteettia, kukaan ei tule tökkimään ja tarjoamaan seuraa tai muuta.

Olen ollut surullinen.
Olen myös vähän sulkenut itseäni tältä kaikelta, kun on koko muu elämä kaikkine ulottuvuuksineen myös kohdattavana.

En uskonut, että äiti eläisi näin pitkään.
Juuri nyt tuntuu, että tämä vaihe voi kestää kuinka pitkään tahansa.
Äiti on voimaton, hengästyy kaikesta, jalkoja särkee, välillä kertyy nestettä elimistöön. Joskus, hetkittäin uniajatukset ja todellisuus menevät vähän sekaisin. Eilen äiti oli vaihtanut omat vaatteet ja oli ollut lähdössä kotiin, kun isäni meni häntä katsomaan.
Usein isä kertoo, ettei äiti ole juuri jaksanut jutella.

Minulla on ikävä äitiä, mutta en voi ajatella sitä koko ajan.



Ei kommentteja: