tiistai 25. helmikuuta 2014

Tää selittäis vielä niistä juhlista

Hävettää, kun on laittanut maailmanluajuseen verkkoon kaiken kansan luettavasi sen, että oman äidin juhlapäivä on herättänyt muuta kuin rakkautta, kiitollisuutta ja iloa.

Äidiltä leikattiin aivokalvon ns. hyvänlaatuinen kasvain viisi vuotta sitten. Leikkaus vei ison palan hänestä. Hän on sama ja kuitenkin niin monessa suhteessa muuttunut, erilainen äiti.

I

Meille yllätykseksi hänelle oli tärkeää pitää suuret juhlat vuosipäivänään.
Seitsemänkymmentä vuotta elettyä elämää on minustakin ihan hyvä syy juhlia, muistella ja mahdollisesti myös katsoa tulevaan. Äidin elämäntarinaan tullut katko vain tavallaan teki juhlista niin traagiset meille läheisille. Äiti itse ei tunnu aivan niin selvästi näkevän sitä, mitä hän on itsestään menettänyt. Meille muille taakse katsominen ja muistaminen nostaa valtavaa surua ja menetyksen tuntua.

Taistelin sen puheen kanssa.
Ajattelin, että on parempi puhua nyt, kun äiti on kuitenkin vielä kuulemassa, eikä vasta hänen hautajaisissaan, jolloin olisi kertakaikkisen myöhäistä. Tämä oli minun synkkä ajatukseni.

Isäni sanoi minulle: Äiti taisi haluta pitää nämä juhlat, koska tietää, ettei seuraavia ehkä tule. Tämä on hänen synkkä ajatuksensa.

Siinä mielessä juhlat ovat kuin hautajaiset, että jokaisessa puheessa puhutaan ihmisestä, jota ei enää ole. Kukaan ei sano sanaakaan äidistä nyt. Kukaan ei puhu mitään tulevaisuudesta.
Eräässä mielessä äiti on lakannut elämästä. Hän vain on ja nukkuu.
Sitä kukaan ei sano ääneen, ei löydä sille mitään toista, lohdullisempaa tulkintaa.

Ei ole mitään syytä sille, että äitini kuolisi pian.
Hän voi elää satavuotiaaksi.


II

Jälkikäteen huomasin, että olin ainoa äidin paremmin tuntevista (omasta suvusta, isäni suvusta), joka puhui juhlissa. Olen vähän pettynyt niihin muihin. Kukaan muu ei taistellut kynnyksen yli. Entiset työkaverit ja jotkut muut sanoivat jotakin.

Ei ole ihme, että olen joskus kokenut sanayksinäisyyttä.

Äitiäni kehuttiin kirjoitustaidosta ja luettiin pieni lehtileike, jossa oli hänen kirjoittamansa teksti, eräänlainen ilmoitus oikeastaan. Ei äiti ole ollut kirjoittaja, mutta jo sillä pienellä hän erottui siitä joukosta.
Sanayksinäisyyttä.

(Mieheni suku on aivan toista. Tekevät kirjoja ja puheita. Elävät sanassa.)


III

Olin juhlissa urhea. Selvisin juontamisesta ja puheista ja runoista kaikesta surusta ja draamasta ja jännitteisyydestä huolimatta.

Yöllä ymmärsin, että juhlassa kokoontui todistajien joukko. Jossakin mielessä paikalla olleet ihmiset tietävät, mitä olen menettänyt. Vaikka emme pystyneet puhumaan siitä mitään, heidän on usempien täytynyt ajatella - edes hetken ajan - sitä, mitä äidin sairastuminen on mahtanut minulle, siskolleni ja isälleni merkitä.

Tämän verran sain juhlista lohdutusta.


IV

En tajunnut etukäteen, että olisin tarvinnut mieheni rinnalleni näihin juhliin.
Niinpä emme järjestäneet sitä.

Isäni ei tajunnut etukäteen, että kappeleen Hopeahapset soittaminen on hänelle tunteellisesti aika vaativaa. Minua kosketti, että hän halusi soittaa kappaleen, jossa on niin kauniit sanat.

En osannut lohduttaa isää, kun hän harmitteli soiton takkuilua. Vähitellen ymmärsin, ettei hän harmitellut virheitä, vaan omaa suruaan ja sen hallitsemattomuutta.


V

Juhlien jälkeen todettiin, että juhlat olivat hyvät ja onnistuneet.

2 kommenttia:

Ellinoora kirjoitti...

Tajuan jotenkin, miten voi olla hämmentävää ja tuskallista menettää äiti ennen hänen menettämistään. Voi kun keksittäis joku parempi termi kasvaimille, jotka eivät ole syöpää. Mikään kasvannainen ei voi olla hyvänlaatuinen, ei hyvän-, sillä hoito jättää aina jälkensä. Äidit ja isät muuttuvat muutenkin vanhetessaan, aikuisen lapsen suhde heihin muuttuu.Siinä on tärkeistä lapsuushahmoista luopumisen kipua.

Marikki kirjoitti...

Minusta tuntuu, että minun perheeni, siis isäni, siskoni ja minä emme kukaan ole oikein löytäneet tapaa surra tai käsitellä tätä menetystä. Ainakaan aivoissa ei voi olla "hyvänlaatuisia" kasvaimia! Äitihän melkein kuoli leikkaukseen. Äidin kasvaimesta jäi aivojen pinnalle osa, joka on alkanut hitaasti kasvaa. Sekään ei tunnu hyvältä. Sitä ei voida nyt leikata, eikä sädettää, se olisi liian riskialtista.

Olen pettynyt itseeni ja myös muihin, etekin niihin himpun etäisempiin, joista kukaan ei osaanut nähdä (tai ainakaan sanoittaa) äidin elämää kokonaisena tarinana, johon tämäkin vaihe kuuluu. Ehkä olen vähitellen menossa sitä kohti, tai ainakin on niin, että ensi kertaa näen sellaisen mahdollisuuden.