torstai 5. elokuuta 2010

Paluu

Juuri tänään on pakko myöntää, että kesäloma on armottomasti takana.
Palaan tähän, työpöydän ääreen.

On vähän surullinen mieli. Minun tulee ikävä lapsia. Pelkään, että jotain hyvää, jota olemme kesän aikana löytäneen jää aivan kohta arjen jalkoihin.

Ennakoivasti suhde työhön on ristiriitaisempi kuin mihin olen tottunut. 
Mielikuva työstä on siirappinen - ikäänkuin työ olisi jotain sellaista, joka korkin avauduttua valuu tahmeana joka paikkaan. Työ tuntuu muodottomalta ja rajattomalta.
Epäilen, etten osaa suhtautua siihen. En ymmärrä rajaa kodin ja työn välillä. 

Monien mielestä minulla on perheellisen ihmisen unelma-ammatti, lyhyet päivät ja sitä rataa...
Kesäloman osalta unelma tuntuu todelliselta. Kaiken muun osalta en oikein tiedä, miten siihen suhtautuisin. Haluaisin sen unelman, mutta tosiasiassa taistelen sen kanssa ettei työ vyöryisi täyttämään aivan koko elämää. Helposti käy niin, ettei työpäivä oikein koskaan pääty, töitä jää illaksi (iltatyöt eivä sovi minulle), hoputan lapsia nukkumaan ja ajatukset ovat tekemättömissä. On tietysti helpottavaa, kun voin olla kotona osan koululaisen iltapäivistä. Turhan usein olen kuitenkin kiireinen enkä voi jäädä olemaan kunnolla läsnä, ärsyynnyn jatkuvista kyselyistä ja keskeytyksistä ja jos kiirettä onkin vähemmän, en oikein tiedä olenko töissä vai vapaalla. Syyllistyn siitä, että en pysty priorisoimaan lapsiani tuon "unelma-ammatti"-mielikuvan edellyttämällä tavalla: en pysty hakemaan aikaisin ja viemään myöhään. Enkä ole kotona iltaisin rento ja empaattinen vuorovaikutusosaaja (kuin korkeintaan loman päätteeksi hippusen :-)).

Työssä en tiedä mihin pitäisi keskittyä. Kaiken voisi aina tehdä vielä vähän paremmin ja siihen vähän parempaan voisi käyttää tolkuttomasti tunteja. Meillä on hyvä koulu ja hyvä työyhteisö, jossa pyritään korkeaan laatuun monella eri rintamalla. Se on hienoa ja innostavaakin, mutta ei välttämättä auta suhteellisuudentajun ja antiperfektionismin vaalimisessa.



Voisin varmaan asennoitua tähän kaikkeen tavalla, joka helpottaisi näitä ristiriitoja.
Kun vain löytäisin oikeat avaimet...


Haluaisin ottaa työn rennosti ja jopa leikkisästi.
Haluaisin varmistella vähän vähemmän ja luottaa vähän enemmän (itseeni ja muihin ihmisiin).

Rento ja tehokas työote kuulostaisi aika mukavalta.

2 kommenttia:

Katja kirjoitti...

Tiedän tuon kaiken ja tuolta tuntuu itsestänikin, vaikken opetustyötä tee kuin hiukan. En tiedä, voiko omaa luonnetta (temperamenttia) muuttaa tai mukauttaa. Luulin, että aikuisuus ja viimeistään vanhemmuus toisi mukanaan kaikkea siloittelevaa, että osaisi olla armollisempi ennen kaikkea itselle, ottaa rennommin, priorisoida ja olla tuntematta siitä syyllisyyttä. Minulta ei onnistu. Olen miettinyt, että jossakin täysin toisentyyppisessä työssä se voisi olla mahdollista. Opetustyö on vain niin intensiivistä, niin paljon muuttujia, niin paljon kohtaamisia, tuntosarvisuutta eikä oikein koskaan sellaista rutiinia, jolla kulkea eteenpäin. Pitäisi olla valmis kokeilemaan alati uutta ja haluaisikin kehittyä ja kehittää... ja sitten pitäisi riittää läsnäoloa ja voimia myös kotiin ja itselle ja ymmärrystä heille, jotka eivät ymmärrä tuon ammatin kääntöpuolia tai sitä, ettei opettajuus voi juuri koskaan olla "vain työtä". Niin minä olen kokenut. Jostakin se armo ja kultainen keskitie pitäisi löytää. Kasvaako siihen?

Marikki kirjoitti...

Kiitos kommentista Katja. Tuntuu hyvältä kuulla, että muutkin opettavat miettivät näitä samoja.

Aloin tunnustella tällaista uutta näkökulmaa: Ehkä onkin niin, että minussakin oleva odotus siitä, että opettamisen pitäisi sujua ulkopuolisten mielikuvien mukaisen helposti (mitä ihmeellistä siinä nyt on, menee vaan ja selittää niitä asioita tai laittaa opiskelijat töihin...) on itseasiassa yksiulotteinen ja asiantuntematon odotus ja se, että koen opettamisen niin monitahoisena ja "hurjana" onkin ammattimaisuutta, toimintakentän tuntemista. Helposti olen ajatellellut, että vuosien myötä pitäisi sujua ja helpottua (ja pettynyt itseeni kun ei vaan...) - mutta samalla koko ajan silmät ovat avautuneet uusille ulottuvuuksilla ja tuntosarvet kasvaneet herkemmiksi. Onko asiantuntijuus sitten jotenkin tämän moninaisuuden näkemistä ja sen sietämistä, että sen keskellä olen ja toimin ikuisesti inhimillisenä ja tavallaan jokaisen ryhmän kanssa uudestaan "aloittelijana"?

Parker J Palmer kertoo kirjassa The Courage to teach tarinan opettajasta, jolla oli ollut inspiroiva ja tärkeä suhde omaan opettajaansa jossakin kehitysvaiheessa. Suuren osan urastaan hän oli sitten pyrkinyt jäljittelemään tämän mentorinsa tyyliä ja opetustapaa heikoin tuloksin.

Parker herättelee ajatusta, että hyvä opetus nousee opettajan omasta aidosta persoonallisuudesta. Minä inspiroidun helposti tavoittelemaan kaikkea mahdollista hyvää ja kaunista saman aikaisesti tai ainakin peräjälkeen ---> mikä johtaa loputtomaan kehittämiseen ja työtapojen muuttamiseen, koska kun yhden asian saa kuntoon, toinen menee vinoon... En oikein (vieläkään) tiedä, millainen opetus olisi oppilailleni hyvää ja itselleni sitä luontevinta ja pitkäjänteisemmän kehittämisen arvoista. Tuntuu aika varmalta, että jos poimin jatkuvasti ihanteen sieltä ja toisen täältä (ja riittämättömyyden tuolta ja toisen toisaalta) uuvun ja palan loppuun ennen pitkää... Minun tunnistaa mikä on omaa, luontevaa ("life-giving" kuten Palmer ilmaisee), juurtua siihen ja kehittää sitä.

Kamalaa tässä on tuntu, että se, mitä annan opiskelijoilleni on poissa omilta lapsilta. Eihän se tietysti ihan niin yksi yhteen mene, mutta tuossa läsnäolo-osuudessa se on kyllä valitettavan totta. Stressikään ei auta. Haluaisin että minulla olisi edelleen tilaa vaan oleilla olkkarissa ja puuhata jotain pientä ja katsoa, mitä lasten kasvoilla ja mielissä ilmenee...

Minä jotenkin uskon, että opettajana on mahdollista löytää luova tasapaino näiden juttujen kanssa. Minulla on ollut joitakin inspiroivia opettajia, jotka ovat olleet viisaita ja innostuneita vielä viimeisinä työvuosinaakin...