maanantai 9. elokuuta 2010

Arkitunnusteluja

Mietimme miehen kanssa arjen järjestelyjä
iltanukuttamisia ja päiväkotiinviemisiä
hakemisia ja ruokkimisia
työntekemisiä
muita olemisia.

Lapsi on onnellinen saatuaan syntymäpäivälahjaksi
Nintendon ja uuden puhelimen
ja koska on hyvää ruokaa ja kiva ystävä tulossa huomenna.


Pienin (joka ei missään tapauksessa ole omasta mielestään pieni)
oli päiväkodissa syönyt lautasen tyhjäksi ja esitellyt sitä ylpeänä.
Hän oli ollut rento ja hän oli puhellut syödessään
ja muutenkin enemmän.
Veljekset ovat päässeet päiväkodissa samalle pihalle.
He leikkivät yhdessä,
ryntäävät ulkoiluajan alkaessa ilahtuneina toistensa luo.

Yöllä huomaan miettiväni työstä hyvää,
jopa niin että rakastan tätä työtä.
Tänään istun kokouksessa. Päivämäärät virtaavat silmien editse.
Puhun työkaverin kanssa ahdistuksesta,
sanon että pelkään ihmisiä, niin hänkin,
mutta luokassa, hän kertoo, hän osaa ottaa tilansa,
paljon kummempaa on tavata puolituttuja kaupan kassajonossa.

Mies nukuttaa kaikia kolmea.
Se on osa uusia arkijärjestelyjä.
Minä lataan ja yritän selvitä aamusta huomenna yksin.

4 kommenttia:

mm kirjoitti...

Nämä työn ja perheen yhdistämisen ajat ovat minulta jo ohi. Silti koen ymmärtäväni, mistä puhut.

Molemmat vanhempani olivat opettajia, niitä vanhanaikaisia, joilla koulu tuli myös kotiin. Kokeita korjattiin, tunteja valmisteltiin ihan samoissa tiloissa muiden kanssa, ei edes ollut mitään työhuoneita.

Itse asiassa työn näkyminen myös kotona (ainakin vanhempien ajatuksissa) ei aina ollut ollenkaan huono asia. Opin näkemään, että työtääm voi rakastaa. Luulen, että se on auttanut omaakin suhtautumistani työhön. Joskus tuntui ihan nololta kertoa pitävänsä työstään. (Omat lapset kyllä välillä ärsyyntyivät, kun äiti ei ollut läsnä vaikka oli läsnä...)

Samoin tuo "ihmispelko", jota ei sitten työtilanteessa tunne, on aivan tuttua. Olen alkanut nimittää sitä ammattitaidoksi. Opettaja on vastuussa tietystä ajasta tiettyjen ihmisten kanssa opettaakseen tiettyjä asioita.

Opettajan työ rytmittyy myös aina oppitunnin mittaiseksi riippumatta tunnin pituudesta. Tilanne on hallittava koko ajan. Muistan, että jossain tilanteissa kysyessäni, kuinka pitkää esitystä/luentoa/puhetta tarvitaan, tuotin hämmennystä. Esityksensä/tuntinsa rakensi vaistomaisesti niin, että sillä oli aina tietty alku ja loppu. Kun se oli ohi, painettiin sisästä off-nappulaa...

Marikki kirjoitti...

Kiitos, minustakin tuntuu, että ymmärrät.
Tuo on ihan mielenkiintoinen ajatus, että lapsille voi olla hyvä nähdä vanhempaa tekemässä työtä. Omat vanhempani eivät koskaan valittaneet työstä, varmaan nauttivat ja pitivät molemmat tehtävistään noin pääsääntöisesti - mutta en koskaan nähnyt heitä työssä, joten tämä puoli jäi lapsen näkökulmasta vähän mysteeriksi (ja on sitä edelleenkin; pitäisi ehkä yrittää vielä haastatella heitä vähän...). Minun lapseni näkevät tosiaan tämän tasapainottelun, hyvässä ja pahassa.
Tänään tyttäreni oli koululla. Ohjasin lyhyesti ryhmänohjaustunnilta poissa ollutta opiskelijaa. Tytär ihmetteli, että pitääkö minun aina selittää opiskelijoille niin paljon... :-). No, alkuahan se vasta oli! Minusta on kivaa, että työ on sellainen, että lapset voivat joskus tulla työpaikalle ja jopa työtilanteisiin pienesti mukaan.

Tuo oppitunninmittaisuus tuli hyvin esille viime syksynä kun koulussamme vaihdettiin kertatapaamisen mittaa 45 minuutista 75 minuuttiin. Meni jonkin aikaa ennen kuin sain 75 minuuttiin sisäisesti saman jäntevyyden ja tekemisen meiningin... Nyt tuo 75 on se "perusyksikkö", johon sen tapahtumien kaaren rakentaa.

Huomenna pääsen (vihdoin) opettamaankin näiden aloittelu/ohjauspäivien jälkeen. Huomaan, että ihmiset eivät pelkästään pelota vaan jopa odotan uusien ihmisten tapaamista ja sitä, mitä he tuovat tilanteeseen - ja ihan henkilökohtaisestikin antavat minulle. On hyvä fiilis: ihanaa, nyt se sitten alkaa! Katsotaan, mitä tästä tulee.

enne kirjoitti...

Meillä ollaan siirtymässä päiväkotielämään. Huomenna on poikien eka päivä. Toivon että heistäkin on turvaa toisilleen, ovat eri ryhmissä mutta samassa pihassa saavat leikkiä. Siellä tutustuessa kiinnitin kyllä huomiota että yleensä sisarukset etsivät heti toisensa ulkoa, toivon että niin käy meidänkin pojille. :)

Marikki kirjoitti...

Enne, meillä oli viime vuonna ihan säälittävää, kun he olivat eri pihoilla: pienin roikkuin oman alueensa aidassa ja huuteli isoveljen nimeä. Välillä isoveli meni hänen kanssaan leikkimään, aita välissä...