Se suurin askel

"Se tunne, kun asiat loksahtavat kohdalleen."
Näin lukee mainoksessa pankin seinällä,
me istumme pöydän ympärillä, talon myyjä, kiinteistövälittäjä, mieheni ja minä.
Me puhelemme talosta, sen rakentamisesta, sepeleistä ja lämmitysjärjestelmästä,
kaapeista ja muuttolaatikoista... On lämmintä ja riemullista ja vähän haikeaakin ilmassa.
Kauppakirjat on allekirjoitettu ja kaikki ovat helpottuneita ja iloisia.

Minä olen kai niin pessimisti, että tuntuu todella hämmästyttävälle, että asiat ovat loksahtaneet kohdalleen. Eikä se itsestään selvää olekaan. On niin monenlaisia asunnonmyyntitarinoita ja talonostotarinoita puhumattakaan talon rakentamistarinoista.

Nyt meillä on oikeasti seitsemän viikkoa muuttoon.
On valmisteluaikaa, mutta ei aivan kohtuutonta odotusta.

Edellisellä kerralla muutimme alle viikko kaupanteosta,
jossa välissä oli joulu ja minulla oli alle kaksikuukautinen vauva.
Selvisimme siitä, mutta sellaista muuttoa en halua uudelleen.

Nyt on paljon parempi.
On aikaa ajatella ja karsia.
Ensimmäinen kierrätyskassi on jo valmis.

Talo on aivan erilainen kuin tämä, joten sellaista mukavaa miettimistä on paljon tiedossa.
Nyt meillä on kaksi vaatekaappia, mutta siellä ei yhtään. Toisaalta siellä on kodinhoitotila, jollaista täällä ei ole.
Nyt meillä on pieni ulkovarasto, siellä paljon lämmintä varastointitilaa.
Pojat asettuvat erilleen, vaikka heillä on hyvin pitkälle yhteiset tavarat.
Keittiökin on erilainen ja vaatii miettimistä.
Nyt minulla on purkkeja ja kulhoja kaappien päällä, siellä vastaavaa tilaa ei ole ollenkaan.

Ihania, pieniä, uutta odottavan ongelmia.

En olisi uskonut, en olleenkaan, että tämä on mahdollista.
Ja nyt se on. Hämmentynyt ja kiitollinen ja hämästynyt ja kiitollinen ja tyytyväinen ja innostunut ja mitä vielä olenkin. Mutta en peloissani. Koska kaikki tuntuu olevan nyt niin hyvin kohdallaan.

Marikki ostaa talon

Me ostamme sen talon, josta kirjoitin edellisellä kerralla.
Sen hyvän ja järkevän --- ja meille sopivaan hintaan.

Syysloma oli intensiivinen ja jännittävä.
Oma asunto myytiin viikossa ja ennen virallista ensiesittelyä.
Samaan syssyyn neuvoteltiin tämän uuden kauppa.
Joka päivä oli joku käänne ja kokonaisuuden onnistuminen oli sitten lopulta melkein minuuteista kiinni. Mies oli työmatkalla, mikä toi neuvotteluun omat sävynsä.

Eilen tehtiin kuntokartoitus.
"Juuri näin talot pitää rakentaa." 
"En ole pitkiin nähnyt näin kuivaa kellaria..." 
Mielikuvamme siitä, että olemme ostamassa oikein hyvin rakennettua taloa, sai vahvistusta, eikä mitään yllättävää löytynyt.

Olen ollut pessimistinen. Sekä oman myymisestä että uuden löytämisestä.
Ylipäätään pessimistinen ja ihan valmistautunut asumaan tässä vielä pitkään.

Mutta nyt me ostamme talon.
Enpä koskaan edes ajatellut, että meille olisi mahdollista ostaa omakotitalo pääkaupunkiseudulta.
Tuntuu hämmentävältä ja onnekkaalta. Kuntokartoituksen jälkeen aivan erityisen onnekkaalta, kun kaikki oli niin hyvin ja ylipäätään oleilu talossa yllätti myönteisesti. Huoneet olivat isompia kuin muistin, lattian väri parempi, paras maisema oli ilta-auringossa kaunis ja rauhoittava. Ne puolet, joihin olin suhtautunut kriittisesti, tuntuivat nyt pienemmiltä ja kaikkeen muuhun ihanuuteen suhteutettuna merkityksettömiltä. Pihaan tuntui kuitenkin mahtuvan tarpeeksi kaikkea ja yhden toisen talon läheisyys ei ehkä sittenkään ole niin hankalaa...

Kauppoja ei ole vielä allekirjoitettu, joten en vielä uskalla puhua asiasta julkisesti vaikka kamalasti tekisi mieli pulputtaa taloinnostustaan jonnekin...

Nyt on niin paljon mukavia asioita,
poikien huoneita,
siivouskomeroita,
tarpeeksi keittiön kaappitilaa,
ihana ulko-ovi,
askarteluhuoneessa tilaa mille tahansa, ihan mille tahansa...

On avaria ikkunoita ja pengerryksiä,
paikkoja perennoille ja tiesi mille,
on varaava takka ja siinä pieni uuni,
on siisti sauna,
on kivitasot keittiössä ja paljon isompi jääkaappi.

Tiedän, että tämä ei ole välttämättömyyttä,
vaan vähän enemmän,
ei itsestäänselvää vaan armoa ja yleellisyyttä ja sellaista, mitä en ole uskaltanut odottaa tai elämältä vaatia. Tämä on sitä, mistä ajattelin luopuvani, kun muutin muualta ruuhkasuomeen.
Ja vähän sitä mitä olen kadehtinut, kun ystävät ovat ostaneet isoja taloja muualta, meidän vanhan rivitalon päädyn hinnalla.

Saamme odottaa muuttoa ja loppukauppoja joulukuulle.
Haluaisin tietysti heti ja välittömästi,
mutta se ei ole meistä kiinni.
Ehkä on hyväkin niin, sielu ehtii mukaan.

Siirtymämiete

Huomenna on taite,
jatkan sitä, mikä on ollut tauolla
ja otan muutenkin näkymättömiä, mutta kenties ratkaisevia askelia.

Olen ollut nämä väliviikot niin lomalla,
että en ole suorittanut edes lomaa.
En ole odottanut itseltäni mitään, en lomatunnelmaa tai hehkutusta,
vaan ihan tavallisia päiviä, joihin ei ole pakkautunut mitään erityistä,
mutta ei myöskään mitään velvoittavaa.
Ihan sopiva, sellainen vähän alle kahdenkymmenen asteen loma,
niinkuin tämä kesä muutoinkin.

Huomenna odotan itseltäni jo aika paljon.
Siinä mielessä loma loppuu,
vaikka koulun ovet avautuvatkin vasta kahden viikon päästä.

Olemme taas katsoneet taloa,
toista kuin siinä aiemmin.
Se on oikein hyvä ja riittävän hyvä, mutta ei sellainen jalat alta ihastuttava, vaan sellainen oikein järkevä ja sopiva talo, sopiva muuten, muttei hinnan puolesta ihan.
Niinpä siitä mietitään vähän kuin varan vuoksi tarjota jotakin, jos vaikka hinnassa olisi liikkumavaraa nyt tai myöhemmin.

Nyt on aika rauhallinen olo.
Siinä on rajoituksensa, mutta tarpeeksi asioita, joita arvostamme ja tarvitsemme.
Luulen tosin, että myyjä ei hyväksy tarjousta
ja omakin pitäisi onnistua myymään.
Siinä mielessä kaikki suunnittelu voi olla sellaista ajatteluharjoitusta talon ostamisen varalta.
Ei sekään mene ihan hukkaan. Ei meillä pitäisi olla kiire, ei ole kiire,
ja oikeastaan olisi niin paljon parempiakin hetkiä muuttaa kuin tämä tuleva syksy,
joka on jo valmiiksi täynnä, aivan täynnä, lähes levottomuuteen saakka.

Siis toivon, että ohi, jos on hyvä niin
ja silti toivon, että kohdalle, jos...

Mutta huomenna herään joka tapauksessa ajoissa
ja tartun työhöni ja tartun omaan arkeeni ja katson, mitä saan itsestäni irti, mitä onnistun ratkaisemaan, mitä tekemään, mitä ajattelemaan,
aloitan arjen pehmeästi,
koskan pidän välillä lapsia sylissä, pidän välillä lapsia mielessä,
kuulen heidän liikkeensä ja äänensä, enkä ole heistä erossa
niinkuin sitten, kun he ovat koulussa, minä työpaikalla...

Tänään katsoin poikiani parvekkeelta, kun he leikkivät tiipiin tukipuissa
ja esittivät olevansa suojassa, vaikka kangas oli otettu pois
ja he olivat niin kauniita ja valoisia ja minä täynnä rakkautta. Kesäillan valo ympärillä ja tyttären äänet sisällä, kaikki rakkaat ympärillä. Siitä en raaskisi luopua.
Joskus minusta tuntuu, että en tarvitsisi ketään vierasta.

Pian on huomenna,
on aika sanoa hyvää yötä.

Asuntoasioita ja tauko

Tempauduimme aikalailla miettimään talon ostamista. 

En ihan teidä, mitä ajattelen tai mitä haluan.

Joudun valitsemaan muidenkin puolesta. Joudun valitsemaan asennetta ja elämäntapaa. 

Tarkastamme yhtä taloa todella perusteellisesti.

Se on ristiirtainen. Yhtä aika ihana ja kamala. 

Siitä saisi hyvän, hienon, 

todennäköisesti. 

Mutta oikeasti olemme vähän pakosalla kaikesta muusta, emmekä taida olla oikeasti valmiita valitsemaan ja siirtymään eteenpäin. 

Asunnon osto on taloudellisesti niin valtavan suuri asia. 

Ja muutenkin. 

Olen yleensä kiintynyt niihin paikkoihin, joissa olen asunut pidempään. 

Olen kiintynyt tähän asuntoon ja tämän asunnon hyviin puoliin. 

Tämä on ollut meille hyvä koti. 

En halua ottaa riskiä ja myydä tätä pois. 

Osaan kyllä kuvitella meidät muuallekin, näköjään. 

Ja haluaisin päästä sisustamaan pojilleni omia huoneita tai edes nurkkauksia. 

Mummi kertoi, että heillä oli kuusi sisarusta, tupa ja makuukamari. 

Hänellä oli isosiskon kanssa sermillä jaettu sänkynurkka, joka oli siis melkein oma huone. 

Veljet nukkuivat tuvassa, vanhemmat makuuhuoneessa. 

Ivailen vanhemmilleni, että he ovat pullamössösukupolvea, koska inflaatio söi lainat (ja työsuhteet olivat vakaita ja turvallisia). Kai ne nauravat tälle. Ovat molemmat syntyneet sodan jälkimaininkeihin. Söivät ehkä pullamössöä, mutta eivät muroja, jugurttia tai karkkia... 

Meillä on niin paljon hyvin. 

On aika suhteellista köyhyyttä, jos on rajoituksia siinä, kun yrittää ostaa omakotitaloa pääkaupunkinseudulta. 

Ehkä mikään ostaminen ei oikein istu minuun. Olen epäkäytännöllinen ja 

pidän pysyvyydestä. 

Nyt haluaisin ostaa talon, jossa asun kymmeniä vuosia. 

Ei ihan pieni ajatus. 

On hyvä levätä välillä. 

Olen vähän huono unelmoimaan, mutta pitäisi opetella. 

Kestää toiveita, jotka eivät toteudu, 

jotta jotkut toteutuisivat. 

Omakotitalon ostaminen

on asia, jota en ole erityistesti koskaan ajatellut tulevan omalle kohdalleni.

Olen ihan tyytyväinen rivitalossa.

Mutta nyt olemme käyneet katsomassa omakotitaloa ja vähän mietimme sitä.
On laskettu summia, joihin ei saa otetta koska niitä ei voi oikein verrata mihinkään.
On arvioitu remontteja, joiden hinnoista ei oikeasti saa mitään selvää ennen kuin niitä on itse oikeasti teettämässä.
On luettu tarinoita omakotitalosta työleirinä ja loputtomana rahareikänä. On sivuttu homeloukkutarinoita ja pelätty kohtaloa. On arvioitu unelmia ja tarpeita ja mielikuvia...

Pystyisimme iloitsemaan suuremmasta tilasta, kuin mitä meillä on nyt.
Meitä on viisi, joista kolme kasvaa koko ajan.
Kaksi asuu yhteisessä huoneessa joka on niin pieni, ettei heille voi järjestää oikein mitään omaa nurkkaa. Nukkuvat päällekäin ja jokainen uusi säilytettävä tavara vaatii järjestelyjä.
Kun lapset kasvavat mm. heidän vaatteensa eivät enää mahdu samaan lipastoon, jota tähän asti on käytetty.

Olen luopumisen kannalla ja sillä kannalla, ettei ole mitään todellista kriteeriä, jonka nojalla lapsella "pitää olla" oma huone tai meillä niin ja niin paljon asuinneliöitä. Olemme globaalisti rikkaita joka tapauksessa ja kenenkään kehitys ei ole vaarassa, vaikka leikkisi miljoonilla legoillaan vähän ahtaalla lattialla veljen kanssa samassa huoneessa.

Mutta olen käynyt katsomassa omakotitaloa,
koska vaikka asioita voi tehdä pienessäkin, niin olisihan se mukavaa ja helpompaa, jos tilaa olisi enemmän.
Asumme alueella, jossa ei ole kerrostaloja ja alueella, jossa ei ole isompia rivitaloasuntoja kuin mitä meillä jo on.

Paljonko asunnosta kannattaa maksaa? (Kaikki mikä ikinä irtoaa ja enemmänkin on mahdollista laittaa taloon.)
Onko mitään oikeasti luotettavaa tapaa varmistua talon kunnosta?
Mikä on tärkeää valinnassa? Sijainti vai neliöt? Valmistumisvuosi? Keittiö? Ulkoasu, tontti ja piha, näköala? Onko 2,5 km liian pitkä koulumatka?

Tämä rivari, jossa asumme on ollut meille todella hyvä koti.
Tässä on paljon sellaista, jota arvostan (piha, maisema metsään, päätyasunto, iso yhteinen tontti, hyvä pohja, kiva keittiöolohuone, parveke jne.), mutta rakennusvuosi ja esim. yhtiövastike eivät ole houkuttelevia monen mielestä.
En ole varma meneenkö tämä kaupaksi nopeasti tai hyvällä hinnalla.

Aika monta asiaa pitää osua kohdalleen, että voi ostaa talon.
Pitäisi olla levollinen zen-mieli, tulee mitä tulee.

Kevättalvi ei osaa päättää

On kiireistä ja on ristiriitaista.

Olen ollut liian monessa vaativassakin sosiaalisessa tilanteessa,
tehnyt liikaa töitä ja ollut yksin liian vähän.

En ole oikein rauhassa itseni kanssa,
loistan ja mokaan peräjälkeen,
en oikein osaa suhtautua.

On vähän sellainen olo, että nyt olisi parasta päästä mökille ja istua laiturinnokassa,
tai mennä metsään ja kuulostella rapsahduksia jalkojen alla,
ja olla olematta kevyesti kenenkään seurassa,
kun sanat tulevat niin helposti outoina, itsellekin käsittämättöminä ja tunnistamattomina.

En usko, että sanani löytävät kotia.

Teen nyt ihan muuta.
Kalenteri tuntuu täydeltä, innostus siivittää silti.

Mennen viikon pelastavia sanoja

"Herra on hyvä kaikille,
hän armahtaa kaikkia luotujaan."

Minä saan vetää itseäni suojaavan rajan
tarkoittamatta sillä sitä, että tuomitsen kokonaisvaltaisesti ja lopullisesti,
ei se ole minun asiani,
sama armo langetkoon minun ja hänen päälleen,
ei siitä tarvita mitään mittaamista.

Ja sekin vielä, että selviän. Tottakai selviän! Selviän siksi, että tunnen ja koen ja ajattelen ja menen läpi; ei hänellä ole mitään pysyvää ja todellista valtaa minuun.

Kevään valoa paossa

I
Föhn-tuuli on tuonut auringon.
Joku avaa sälekaitimet
ja minä kuljen sisälläkin aurinkolaseissa
ja kätkeydyn luokkaan kuin kotiluolan hämärään.

II
Katson Selviytyjiä, nuorelta kuumakallelta
palaa proput, riidellään ja tilanne uhkaa kärjistyä.
Jeff Probst ottaa nuoren miehen lähelleen,
pitää olkapäästä, estää aloittamasta tappelua.
Keskustelun edetessä Jeff alkaa hieroa kiukustuneen
lihaskimpun hartioita aluksi vähän ja sitten
voimakkaammin. Katseeni liimautuu tähän
suunnittelemattomaan, intuitiiviseen eleeseen
ja ihailen sitä,

ja suren, etten minä löytänyt samaa
erään toisen kohdalla, eräässä toisessa keskustelussa,
joka oli vaikea

ja samalla kun suren,
ymmärrän, etten olisi voinut,
en siltä paikalta jossa olin, ja niin armahdan itseäni
ja pääseen eteenpäin.

III
Olen opettanut uudella ilolla ja intensiivisyydellä
ja olen saanut vastaani keskittyneitä katseita ja
hymyjä. Silti olen myös väsynyt.

IV
On myös virallista ja vastuullista
ja sen suhteen olen kuitenkin
aika levollinen.
(Pelokas vain pienesti ja jossakin takavasemmalla.)

Kaikki on valkoista

Nyt kaikki on valkoista.
Yritän muistaa katsoa ikkunasta ihmettelevin silmin.
Aura-auto kasasi talon nurkalle huikean pinon lunta,
jossa poikani sitten illalla leikkivät.

Aamulla minulla on aikaa,
mutta olen vähän levoton.
Koulun rytmissä tänään on taas ensimmäinen päivä,
uudet kurssit, uudet opiskelijat, sama minä, aina alussa.

Tähän aamuun olen varannut paksun kirjan,
jossa teksti on melkein liian pientä ja jossa on tärkeitä ajatuksia
niin, että en melkein uskalla lukea; säästelen ja väistän samaan aikaan.
Pöydällä odottavat opiskelijoiden tekstit. Ehkä suostun vielä niihinkin.

Aamun kaksi valkoista tuntia.
Päivän kohtaamiset, väliin musiikkia ja hiljaisuutta.
Illalla lapset ja ilo heistä
ja Gordon Ramsay, koska olen vähän koukussa :-).
Sovitaanko, että tästä tulee ihan tarpeeksi hyvä päivä.

Mitä kuuluu, tammikuu?

Ajan läpi harmaan moottoritien päivän valoisimpana hetkenä
ja kaipaan katuvaloja tai jotakin merkkiä;
taivas, vastaantulevat autot, tien pinta, räntäsade -
siinä kiitäessä kaikki samaa väriä.

On tammikuun viimeinen päivä ja olisi hyvä erottaa tie maisemasta.

Tammikuussa olen tehnyt ruokaa.
Käpyvarasto tyhjeni ihan mukavasti, mutta aika nopeasti olen jo taas päätynyt täydentämään perustarpeita. Eniten olen tällä kertaa kuitenkin nauttinut siitä, että olen palannut ruuanlaitossa jonkinlaiseen suunnitelmallisuuteen. Pidän siitä, jos ruokalajit virtaavat toisiinsa Tamar Adler-tyyliin; jääkaapissa on aterian osasia, kaikki tulee aikanaan käytetyksi, ruoka on yksinkertaista ja samalla myös luovaa, arkeen sopivaa ja meidän näköistämme.
Tammikuussa on ollut tällaisia hetkiä.

Tammikuussa palasin töihin,
paloin vähän aikaa ikäänkuin uudella liekillä, mutta vähitellen mukaan on päässyt se jokin jähmeys ja muu, jota syksyllä oli enemmän. En silti sanoisi, että mikään olisi ollut vaikeaa. Tavallista vain ja siinä oma pieni raskautensa, jos ilonsakin.

Tammikuussa on alkanut uuttakin, tähän rinnalle
haastavaa ja kutkuttavaa ja vähän vavisuttavaa ja uutta ja toisaalta vain vanhan jatkumista,
varmaan vielä paljon muutakin.
Palaan siihen, mitä tein niin pitkän aikaa tässä rinnalla ja nyt taas teen
ja voi olla, että se vähän pelastaa minua joltakin.
Ehkä lukeminen on parasta, hyvä seura siinä, uudet ajatukset, oma pienuus, sanat ja oivallukset.

Tammikuu on myös ollut arkea,
vähemmän kohtaamisia ystävien kanssa kuin joulukuussa,
vaan onneksi lapset ovat lähellä ja hellittävinä tässä, olen aina elämän ympäröimänä, jokainen päivä on värillinen, iltaisin pelkkä kotona oleminen on tärkeää.
(Paitsi nyt on ollut kokouksia, liikaa kokouksia.)
Kävin metsässä kävelemässä. Laduilla ei saa kävellä, mutta saako ladun vieressä.
Alan väsyä talveen ja tammikuussa sitä on vielä liikaa edessä, sekin on arkea, arkea...

Hyvästelen tammikuun. Vuosi on vasta alussa, kaikki mahdollista.