Sivut

perjantai 12. kesäkuuta 2015

Asuntoasioita ja tauko

Tempauduimme aikalailla miettimään talon ostamista. 
En ihan teidä, mitä ajattelen tai mitä haluan.
Joudun valitsemaan muidenkin puolesta. Joudun valitsemaan asennetta ja elämäntapaa. 

Tarkastamme yhtä taloa todella perusteellisesti.
Se on ristiirtainen. Yhtä aika ihana ja kamala. 
Siitä saisi hyvän, hienon, 
todennäköisesti. 

Mutta oikeasti olemme vähän pakosalla kaikesta muusta, emmekä taida olla oikeasti valmiita valitsemaan ja siirtymään eteenpäin. 

Asunnon osto on taloudellisesti niin valtavan suuri asia. 
Ja muutenkin. 

Olen yleensä kiintynyt niihin paikkoihin, joissa olen asunut pidempään. 
Olen kiintynyt tähän asuntoon ja tämän asunnon hyviin puoliin. 
Tämä on ollut meille hyvä koti. 
En halua ottaa riskiä ja myydä tätä pois. 

Osaan kyllä kuvitella meidät muuallekin, näköjään. 
Ja haluaisin päästä sisustamaan pojilleni omia huoneita tai edes nurkkauksia. 

Mummi kertoi, että heillä oli kuusi sisarusta, tupa ja makuukamari. 
Hänellä oli isosiskon kanssa sermillä jaettu sänkynurkka, joka oli siis melkein oma huone. 
Veljet nukkuivat tuvassa, vanhemmat makuuhuoneessa. 

Ivailen vanhemmilleni, että he ovat pullamössösukupolvea, koska inflaatio söi lainat (ja työsuhteet olivat vakaita ja turvallisia). Kai ne nauravat tälle. Ovat molemmat syntyneet sodan jälkimaininkeihin. Söivät ehkä pullamössöä, mutta eivät muroja, jugurttia tai karkkia... 

Meillä on niin paljon hyvin. 

On aika suhteellista köyhyyttä, jos on rajoituksia siinä, kun yrittää ostaa omakotitaloa pääkaupunkinseudulta. 
Ehkä mikään ostaminen ei oikein istu minuun. Olen epäkäytännöllinen ja 
pidän pysyvyydestä. 
Nyt haluaisin ostaa talon, jossa asun kymmeniä vuosia. 

Ei ihan pieni ajatus. 
On hyvä levätä välillä. 

Olen vähän huono unelmoimaan, mutta pitäisi opetella. 
Kestää toiveita, jotka eivät toteudu, 
jotta jotkut toteutuisivat. 





torstai 4. kesäkuuta 2015

Omakotitalon ostaminen

on asia, jota en ole erityistesti koskaan ajatellut tulevan omalle kohdalleni.

Olen ihan tyytyväinen rivitalossa.

Mutta nyt olemme käyneet katsomassa omakotitaloa ja vähän mietimme sitä.
On laskettu summia, joihin ei saa otetta koska niitä ei voi oikein verrata mihinkään.
On arvioitu remontteja, joiden hinnoista ei oikeasti saa mitään selvää ennen kuin niitä on itse oikeasti teettämässä.
On luettu tarinoita omakotitalosta työleirinä ja loputtomana rahareikänä. On sivuttu homeloukkutarinoita ja pelätty kohtaloa. On arvioitu unelmia ja tarpeita ja mielikuvia...

Pystyisimme iloitsemaan suuremmasta tilasta, kuin mitä meillä on nyt.
Meitä on viisi, joista kolme kasvaa koko ajan.
Kaksi asuu yhteisessä huoneessa joka on niin pieni, ettei heille voi järjestää oikein mitään omaa nurkkaa. Nukkuvat päällekäin ja jokainen uusi säilytettävä tavara vaatii järjestelyjä.
Kun lapset kasvavat mm. heidän vaatteensa eivät enää mahdu samaan lipastoon, jota tähän asti on käytetty.

Olen luopumisen kannalla ja sillä kannalla, ettei ole mitään todellista kriteeriä, jonka nojalla lapsella "pitää olla" oma huone tai meillä niin ja niin paljon asuinneliöitä. Olemme globaalisti rikkaita joka tapauksessa ja kenenkään kehitys ei ole vaarassa, vaikka leikkisi miljoonilla legoillaan vähän ahtaalla lattialla veljen kanssa samassa huoneessa.

Mutta olen käynyt katsomassa omakotitaloa,
koska vaikka asioita voi tehdä pienessäkin, niin olisihan se mukavaa ja helpompaa, jos tilaa olisi enemmän.
Asumme alueella, jossa ei ole kerrostaloja ja alueella, jossa ei ole isompia rivitaloasuntoja kuin mitä meillä jo on.

Paljonko asunnosta kannattaa maksaa? (Kaikki mikä ikinä irtoaa ja enemmänkin on mahdollista laittaa taloon.)
Onko mitään oikeasti luotettavaa tapaa varmistua talon kunnosta?
Mikä on tärkeää valinnassa? Sijainti vai neliöt? Valmistumisvuosi? Keittiö? Ulkoasu, tontti ja piha, näköala? Onko 2,5 km liian pitkä koulumatka?

Tämä rivari, jossa asumme on ollut meille todella hyvä koti.
Tässä on paljon sellaista, jota arvostan (piha, maisema metsään, päätyasunto, iso yhteinen tontti, hyvä pohja, kiva keittiöolohuone, parveke jne.), mutta rakennusvuosi ja esim. yhtiövastike eivät ole houkuttelevia monen mielestä.
En ole varma meneenkö tämä kaupaksi nopeasti tai hyvällä hinnalla.

Aika monta asiaa pitää osua kohdalleen, että voi ostaa talon.
Pitäisi olla levollinen zen-mieli, tulee mitä tulee.



maanantai 16. maaliskuuta 2015

Kevättalvi ei osaa päättää

On kiireistä ja on ristiriitaista.

Olen ollut liian monessa vaativassakin sosiaalisessa tilanteessa,
tehnyt liikaa töitä ja ollut yksin liian vähän.

En ole oikein rauhassa itseni kanssa,
loistan ja mokaan peräjälkeen,
en oikein osaa suhtautua.

On vähän sellainen olo, että nyt olisi parasta päästä mökille ja istua laiturinnokassa,
tai mennä metsään ja kuulostella rapsahduksia jalkojen alla,
ja olla olematta kevyesti kenenkään seurassa,
kun sanat tulevat niin helposti outoina, itsellekin käsittämättöminä ja tunnistamattomina.

En usko, että sanani löytävät kotia.

Teen nyt ihan muuta.
Kalenteri tuntuu täydeltä, innostus siivittää silti.




sunnuntai 1. maaliskuuta 2015

Mennen viikon pelastavia sanoja

"Herra on hyvä kaikille,
hän armahtaa kaikkia luotujaan."

Minä saan vetää itseäni suojaavan rajan
tarkoittamatta sillä sitä, että tuomitsen kokonaisvaltaisesti ja lopullisesti,
ei se ole minun asiani,
sama armo langetkoon minun ja hänen päälleen,
ei siitä tarvita mitään mittaamista.

Ja sekin vielä, että selviän. Tottakai selviän! Selviän siksi, että tunnen ja koen ja ajattelen ja menen läpi; ei hänellä ole mitään pysyvää ja todellista valtaa minuun.

keskiviikko 11. helmikuuta 2015

Kevään valoa paossa

I
Föhn-tuuli on tuonut auringon.
Joku avaa sälekaitimet
ja minä kuljen sisälläkin aurinkolaseissa
ja kätkeydyn luokkaan kuin kotiluolan hämärään.

II
Katson Selviytyjiä, nuorelta kuumakallelta
palaa proput, riidellään ja tilanne uhkaa kärjistyä.
Jeff Probst ottaa nuoren miehen lähelleen,
pitää olkapäästä, estää aloittamasta tappelua.
Keskustelun edetessä Jeff alkaa hieroa kiukustuneen
lihaskimpun hartioita aluksi vähän ja sitten
voimakkaammin. Katseeni liimautuu tähän
suunnittelemattomaan, intuitiiviseen eleeseen
ja ihailen sitä,

ja suren, etten minä löytänyt samaa
erään toisen kohdalla, eräässä toisessa keskustelussa,
joka oli vaikea

ja samalla kun suren,
ymmärrän, etten olisi voinut,
en siltä paikalta jossa olin, ja niin armahdan itseäni
ja pääseen eteenpäin.

III
Olen opettanut uudella ilolla ja intensiivisyydellä
ja olen saanut vastaani keskittyneitä katseita ja
hymyjä. Silti olen myös väsynyt.

IV
On myös virallista ja vastuullista
ja sen suhteen olen kuitenkin
aika levollinen.
(Pelokas vain pienesti ja jossakin takavasemmalla.)


tiistai 3. helmikuuta 2015

Kaikki on valkoista


Nyt kaikki on valkoista.
Yritän muistaa katsoa ikkunasta ihmettelevin silmin.
Aura-auto kasasi talon nurkalle huikean pinon lunta,
jossa poikani sitten illalla leikkivät.

Aamulla minulla on aikaa,
mutta olen vähän levoton.
Koulun rytmissä tänään on taas ensimmäinen päivä,
uudet kurssit, uudet opiskelijat, sama minä, aina alussa.

Tähän aamuun olen varannut paksun kirjan,
jossa teksti on melkein liian pientä ja jossa on tärkeitä ajatuksia
niin, että en melkein uskalla lukea; säästelen ja väistän samaan aikaan.
Pöydällä odottavat opiskelijoiden tekstit. Ehkä suostun vielä niihinkin.

Aamun kaksi valkoista tuntia.
Päivän kohtaamiset, väliin musiikkia ja hiljaisuutta.
Illalla lapset ja ilo heistä
ja Gordon Ramsay, koska olen vähän koukussa :-).
Sovitaanko, että tästä tulee ihan tarpeeksi hyvä päivä.




lauantai 31. tammikuuta 2015

Mitä kuuluu, tammikuu?

Ajan läpi harmaan moottoritien päivän valoisimpana hetkenä
ja kaipaan katuvaloja tai jotakin merkkiä;
taivas, vastaantulevat autot, tien pinta, räntäsade -
siinä kiitäessä kaikki samaa väriä.

On tammikuun viimeinen päivä ja olisi hyvä erottaa tie maisemasta.

Tammikuussa olen tehnyt ruokaa.
Käpyvarasto tyhjeni ihan mukavasti, mutta aika nopeasti olen jo taas päätynyt täydentämään perustarpeita. Eniten olen tällä kertaa kuitenkin nauttinut siitä, että olen palannut ruuanlaitossa jonkinlaiseen suunnitelmallisuuteen. Pidän siitä, jos ruokalajit virtaavat toisiinsa Tamar Adler-tyyliin; jääkaapissa on aterian osasia, kaikki tulee aikanaan käytetyksi, ruoka on yksinkertaista ja samalla myös luovaa, arkeen sopivaa ja meidän näköistämme.
Tammikuussa on ollut tällaisia hetkiä.

Tammikuussa palasin töihin,
paloin vähän aikaa ikäänkuin uudella liekillä, mutta vähitellen mukaan on päässyt se jokin jähmeys ja muu, jota syksyllä oli enemmän. En silti sanoisi, että mikään olisi ollut vaikeaa. Tavallista vain ja siinä oma pieni raskautensa, jos ilonsakin.

Tammikuussa on alkanut uuttakin, tähän rinnalle
haastavaa ja kutkuttavaa ja vähän vavisuttavaa ja uutta ja toisaalta vain vanhan jatkumista,
varmaan vielä paljon muutakin.
Palaan siihen, mitä tein niin pitkän aikaa tässä rinnalla ja nyt taas teen
ja voi olla, että se vähän pelastaa minua joltakin.
Ehkä lukeminen on parasta, hyvä seura siinä, uudet ajatukset, oma pienuus, sanat ja oivallukset.

Tammikuu on myös ollut arkea,
vähemmän kohtaamisia ystävien kanssa kuin joulukuussa,
vaan onneksi lapset ovat lähellä ja hellittävinä tässä, olen aina elämän ympäröimänä, jokainen päivä on värillinen, iltaisin pelkkä kotona oleminen on tärkeää.
(Paitsi nyt on ollut kokouksia, liikaa kokouksia.)
Kävin metsässä kävelemässä. Laduilla ei saa kävellä, mutta saako ladun vieressä.
Alan väsyä talveen ja tammikuussa sitä on vielä liikaa edessä, sekin on arkea, arkea...

Hyvästelen tammikuun. Vuosi on vasta alussa, kaikki mahdollista.

keskiviikko 21. tammikuuta 2015

Ennakointia

777 viestiä
yt-neuvottelun tulosten julkistaminen
otteita elokuvista havaintoja varten
odottamista
keskustelua intensiivisen katseen alla
auto, lumi/jää, musiikkia
lapset parasta,
sitten muu

keskiviikko 14. tammikuuta 2015

Härkäviikkoja

Vietän härkäviikkoja käpyvaraston ääressä tänä vuonna sekä maltillisesti että yleellisesti.
Mitään mahdottomia varastoja ei ole kertynyt,
olemme syöneet välillä juhlavasti ja välillä yksinkertaisesti
ja molempi on tuntunut hyvältä.
Ihan kaikkea sisäänostamista en ole välttänyt
ja huomennakin aion ostaa varastoon bastmatiriisiä, kun satun sopivan kaupan lähelle muissa asioissa menemään. Niin ja ostin minä karjalanpiirakoitakin ja muutakin turhaa, esim. pähkinöitä, vaikka edellisiä ei ollut vielä syöty loppuun.
Aika löperö härkäviikkolainen siis olen ollut, mutta ehkä tänä vuonna riittää tämä pieni ajatus ja pienet päivittäiset teot.

Koululaisten kanssa aivan yksinkertainen ruoka on usein riittävää.
Sosekeitto ja leipää.
Pinaattiletut, jotka paistan nykyisin itse.
Paistetut kananmunat.
Possua ja lanttulaatikkoa.
Kaikki tällainen tuntuu jotenkin hyvältä ja palkitsevalta nyt.

Näissä viikoissa on niin paljon muuta
ja sitten myös tyhjiä hetkiä, kuten tänä iltana,
hetkiä, joihin on hyvä löytää joitakin lohdullisia ajatuksia, kotoisia ajatuksia, arkisia ja juurruttavia ajatuksia, sellaisia, että vaikka mikä olisi, niin pakastimesta löytyy liemiainekset ja keittotarpeet,
ja vaikka mikä olisi, niin laitan astioita tiskikoneeseen ja välillä istun tässä tuolissa miettimässä, mitä tarjoan perheelle huomenna ruuaksi.

Pysyvyyttä. Kun on sitä kieputustakin. Niinkuin huomenna.

Joku päivä sitten huomasin, että on mummini nimipäivä.
Olen menettänyt hänet kauan sitten, mutta tuntui hyvältä viettää nimipäivää edes muutaman ajatuksen ja kynttilänliekin verran.
Mummi teki vieraille lähes aina karjalanpaistia, ellei sitten kalakeittoa.
Hänellä oli leivinuuni ja ruokavarasto, josta osa oli lattian tasoa matalammalla viileässä.
Ruisleipää oli aina ja piparminttupastilleja yhden ruokakaapin yläosassa.

Pysyvyyttä. Hänen elämässään kieputus oli toisensorttista, sota-aikaa ja muuta.






Kepeää keskiviikkoa

Tänään kaikki on kohtuullista.
Työn määrä ja laatu,
levon ja ajattelemisen mahdollisuus.

Niinkuin nyt: sinertävä lumi pihamaalla,
talon hiljaisuus,
muutama tunti vailla vaatimuksia.

Tämä päivä on kahden toisenlaisen välissä:
olen vähän pyörällä päästäni kaikesta,
innostunut ja haastettu
(en ehkä oikein uskalla myöntääkään miten innostunut)
ja toisaalta niin pieni ja rajallisuudesta tietoinen,
vaikka sitä on vaikea pitää tietoisuudessa, kun
samalla pitää myös uskaltaa ja luottaa.
(En siis oikein osaa kokea sitäkään, miten paljon hirvittää.)

Tässä on muutamia sanoja ja niihin on hyvä palata,
sanoihin, melkein mihin vain sanoihin, sormien liikkeeseen näppäimistöllä,
sen rauhoittavuuteen ja lohduttavuuteen, siihen ihmeeseen, että ajatukset materialisoituvat ja tulevat konkreettisiksi ja alkavat elää elämää minusta erillään.

Rauhoitun myös uudesta musiikista,
viuluista jotka tuntuvat raastavan sisintä ja hoitavan sen ehjäksi samalla kertaa.
Òlafur Arnalds: Living Room Songs