keskiviikko 12. marraskuuta 2014

on / off , läsnä / poissa



Eilen oli kokous, jossa keskustellaan tieto- ja viestintätekniikasta.

Ennen kokousta ilmoitetaan, että kunnan taloustilanne on lähes mahdoton.
Yt neuvottelut aloitetaan kunnassa ja kaikki kivet käännetään säästöjen löytämiseksi.

Torstaina hallitus päättää lukion uuden tuntijaon ja todennäköisesti lyö sille kireän aikataulun vuoteen 2016.

Meidän koulussa ei ole ollut sijaisia sairastuneelle opelle taikka pääsyä maksullisiin koulutuksiin hyvinäkään vuosina. Meillä ei ole mitään ylimääräistä.

Sen arvaa, mitä sitten on, jos vielä kiristetään.
Lomautuksia vähintäänkin ja sen sellaista.

No sitten on se kokous, jossa puhutaan tietotekniikkaa.
Minulla ei ole mitään tietotekniikkaa vastaan, voin ihan hyvin digitalisoitua ja mobiilioppia ja vaikka mitä, jos vaan netti toimii ja on laitteita, millä leikkiä.

Kilahdan kuitenkin kokouksessa vähän
tietotekniikkapainotuksesta ja yhden asian ylivallasta

Haluaisin tukea muillakin aluilla, tarkoitan.

Se on huolestuttavaa, että en osaa käyttää exceliä.
Tämä on valtakunnan virallinen huolenaihe.
Se, että en mahdollisesti jaksa kohdata oppilaitani tai osaa olla taitavalla tavalla vuorovaikutuksessa heidän kanssaan, ei huolestuta ketään. Siihen ei ole saatavissa mitään resurssia, eikä sitä myöskään työyhteisössä mitenkään pohdita tai tueta...
Minulla on kymmenen muutakin riittämättömyyden aihetta, kuin excelin osaaminen.
Entä jos ne ovat oikeasti tärkeitä asioita? Eikä kukaan puhu niistä? Entä jos millekään muulle ei ole tilaa, eikä tukea, entä jos kaikki muu jää sivuun,

yksin koettavaksi, sanoitettavaksi, selvittäväksi, jaksettavaksi?

Entä jos minä en ole vain herkkä yksittäinen minä, jossa on jotain vikaa, 
vaan olen, se herkkä tunnelmien poimija,
joka yrittää sanoittaa sitä, mitä muutkin jotenkin kokevat?

Siis vaikka se, joka saa kesken päivän jonkinlaisen fyysisen sairausuupumuskohtauksen ja on päivän poissa ja jatkaa taas?
Tai se joka huokaisee joka välissä ja viestii kiirettä, stressiä, huolta...
Tai se, joka sanoo, että melkein itkettää, kun ajattelee tätä kaikkea, että hän vielä ajattelisi, että se ihminen on tärkein ja se kohtaaminen ja se ihmisenä toiselle... ja sisällöt, oikeat asiat, ymmärtäminen...
Ehkä sekin, joka johtavasta asemasta viestittää, että valittaa ei pidä, eikä puhua asioista väärällä sävyllä, että hyvä kun meillä sentään on töitä ja tehdään kaikissa olosuhteissa korkeatasoista opetusta ja ollaan melkein pelkästään erinomaisia.

Tänään sain koulussa halauksen ja
tiedän, että en ole ainut.

Mutta en jaksaisi tätä.
Kasataan ylimääräistä vaikeutta,
kun se ihan perusasia jo oma kenttänsä,
jota ajatellessa saa yhden työuran hyvin kulumaan
ja silti ymmärtää vasta osan.







3 kommenttia:

Hitunen kirjoitti...

Voi, puhut niin asiaa että! Monesti olen itsekin miettinyt tuota tietotekniikan ylivaltaa, jonka alle pienen ihmisen todelliset tarpeet unohtuvat. Nykylapset eivät mielestäni tarvitse yhtään enempää tietotekniikkaa, vaan mahdollisuuksia tulla kuulluksi. Sitä, että meillä opettajilla olisi aikaa enemmän kuin kaksi minuuttia/oppilas.

Marikki kirjoitti...

Tosiaan näin. En haluaisi omia lapsiakaan vain tietotekniikan varaan, vaikka vähän nörtti olenkin. Minä opetan niitä isompia ja ne tarvitsevat tiettyjä taitoja, mutta silti opettaminen on PALJON muutakin.

Marikki kirjoitti...

Tosiaan näin. En haluaisi omia lapsiakaan vain tietotekniikan varaan, vaikka vähän nörtti olenkin. Minä opetan niitä isompia ja ne tarvitsevat tiettyjä taitoja, mutta silti opettaminen on PALJON muutakin.