tiistai 25. elokuuta 2009

En ehdi enää kuunnella

En ehdi enää kuunnella itseäni.

Opettaminen on hämmentävää - tavattoman hämmentävää. Olen koko ajan vähän stressaantunut. Paperit valuvat pöydän reunojen yli. En tiedä vastauksia, juutun: käyttäisinkö nyt mappia vai kulmalukkokansioita? Kukaan ei päätä puolestani, minä päätän kaikesta, ratkaisen viimekädessä kaiken itse, enkä tiedä tuntien jälkeen menivätkö ne hyvin vai vallan huonosti. Kriteerit puuttuvat ja ovat yhteismitattomia. On niin paljon kaikkea.

Ryhmä joka ennen hälisi oli nyt hiljaa, mutta onko se hyvä, en tiedä, koska minä varmaan kysyin heiltä nyt vähemmän, puhuin itse, mikä ei ole opetustrendikästä ja saattaa olla heille pahasta.

Olen kotona hyppytynnilla, jota en käytä tehokkaasti. Lataus katosi, kun unohdin muistitikun luokan koneelle, ajoin jo kotiinpäin, jouduin kääntymään takaisin. Kävelin koulun pitkät käytävät ja ajoin viimein tikku taskussa kotiin.

Nuorena en olisi ikinä uskonut, miten paljaaksi ja kalutuksi tunnen itseni aikuisena, kuinka olen puhuva tikku-ukko, toimitan asioita, tyhjyys sisässä ja ympärillä. Luulin kukkivani, olevani monta väriä, syvyyttä ja lämpöä, rehevyyttä.

4 kommenttia:

Katja kirjoitti...

Minä mietin noita samoja. Alati vain. Opettajuus on totaalista. Objektiivista palautetta on vaikea saada eikä sitä ehkä ole, opiskelijatkin ovat niin heterogeenista porukkaa, yleensä. Ei saisi liikaa vaatia itseltään. Aina jokin menee hyvin, jokin ei. Koskaan ei voi olla täydellinen.

Oma tyytyväisyys omaan työhön tulee usein jostakin paljon syvemmältä kuin siitä, miten tunti tai kurssi oikeasti sujui. Jostakin elämän yleisestä tasapainosta.

Olen opetellut hakemaan nyt sitä tasapainoa. Minulla ei ole nyt kuin hitusen tunteja, kuitenkin enemmän kuin viime keväänä. Alkavat vasta syyskuussa. Silti huomaan, että nyt jo, suunnitteluvaiheessa, pitää olla kovasti muuta tekemistä, oli aikaa tai ei, jottei opettaminen täytä kaikkea. Lukemista, elokuvia, luontoa, perhe-elämää, kohtaamisia.

Olen usein miettinyt, tuntuisiko opettaminen vähemmän kuormittavalta, jos se ei olisi jollakin tapaa niin yksinäistä: minä ja he. -- jos sitä tehtäisiin pari- tai ryhmätyönä. Tunnilla olisi aina useampi kuin yksi opettamassa/ohjaamassa. Olisi joku, jonka kanssa puida, joku muu kuin minä itse.

Marikki kirjoitti...

Minulla on paljon tunteja ja tasapainoa ei melkein ollenkaan (ainakaan kun olen tällä tuulella, millä nyt). Melkein tuli kyyneleet silmiin tuosta yksinäisyys kommentista - olisin varmasti paljon vähemmän hämmentynyt, jos päivittäisestä työstä olisi mahdollista puhua jokun kanssa - päivittäin tai ainakin tarpeeksi välittömästi. Tosiaan pohtia yhdessä, että hei, huomasitko nyt ne ykköset ovat rauhoittuneet... onkohan tämä tehtävä heille sittenkin liian vaikea... minä ajattelin näin, luuletko että siinä olisi itua... Nyt tosiaan kaiken päätän itse, ratkaisen pienet ja suuret kysymykset ja toivon parasta, että siitä joku kokonaisuus syntyisi, vajavaisesta. En ole oikein mihinkään ihan tyytyväinen, ja luokkavuorovaikutuksen piirteet... ne kovasti hämmentävät...

Minulta puuttuvat nyt suojat, joilla estää opettamista vyörymästä... Nytkään en saanut tunteja valmiiksi, vaikka aikaa oli, en tiedä miksi... juutuin miettimään muita vaihtoehtoja kuin sitä nopeinta vanhan pohjalta.

Anu Välitalo kirjoitti...

Onhan sussa väriä ja lämpöä ja syvyyttä, sen tietää teksteistäsi, joista tämä on vain pisara, ja sekin täynnä itsen kuuntelua, jollain tapaa. Tee jotain hyvää itsellesi, nautiskele, jotain semmoista mikä tuntuu kaikkein parhaalta? Vyörykööt, opetukset, aina ollaan selvitty! Kun rauhoittuu ja laskeutuu taas, saa kiinni valmisteluhommista ja sen semmoisista, sitten kun on sen aika.

Rauhottuminen on tärkeintä. Se menee muun edelle. Ilman sitä, no, vaikka olisi kuinka hyvin valmistellut, on vaan se tikku-akka. (Sanon tämän kaiken samalla itselleni, pian alkaa opetukset!)

Halaus

Marikki kirjoitti...

Kiitos, Anu, lämmittävistä sanoistasi. En ole osannut ottaa rauhallisesti. Teimme opiskelijoiden kanssa pienen tarkkaavaisuusharjoituksen (mindfulness tyyliin). Minun oli aivan melkein mahdotonta keskittyä siihen kesken tunnin, tuntisuunnitelmat surrasivat - ja tuntuu, että ne surraavat päivät ja illat... että olen jatkuvasti vähän ylivirittynyt, vaikka en aina kielteisesti, kuitenkin yli. Onneksi jo pelkästään sen tiedostaminen, että en ole rauhoittunut ja että jotenkin jännitän ja stressaan, on rauhoittanut minua :-).